Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Klassisen musiikin kerho

klassisenmusiikinkerhoTästä suloisesta taaperokirjasta tuli nopeasti äidin suosikki. 2-vuotias pikkulukija ilmaisi ensin aika vahvasti, että söpöt eläinkuvat eivät kiinnosta, mutta kun huomasi, että kirjasta kuuluu ääniä, kirja ei-niin-yllättäen kelpasikin – ja ei edes haitannut, että äänet ovat klassista musiikkia.

Hassu juttu tuo klassinen musiikki. Minulla oli lapsena sellainen käsitys, että kun lapset kasvavat aikuisiksi, kaikki alkavat jostain syystä kuuntelemaan klassista musiikkia. Päätin silloin, että minusta ei sellaista ainakaan tule. No, vähän myöhemmin huomasin, että aika monille aikuisille ei edes käy niin, mutta jostain syystä minulle kävi. Olen alkanut ensinnäkin kaipaamaan hiljaisuutta, ja minun on vaikea sietää taustamusiikkia. Jos kuuntelen musiikkia, haluan keskittyä siihen. Ja ihan huomaamatta olen alkanut ajatella, että lapsille on tärkeää opettaa sellaisia asioita kuin klassisen musiikin säveltäjiä ja taidehistoriaa – ja vielä tärkeämpänä taiteesta ja vanhasta musiikista nauttimista. Kun muut veivät vauvojaan rokkimuskariin, meillä kuunneltiin Mozartia, ja vanhempi lapsi halusikin alkaa harrastamaan klassista musiikkia.

Tällä kirjalla olen esitellyt kuuluisia kappaleita meidän pienemmälle pojalle. Tykkään itse tosi paljon kirjan kuvituksesta, joka on rauhallinen, mutta ei liian söpö vaan enemmänkin humoristinen. Etenkin balettia tanssiva vaaleanpunainen virtahepo jotenkin vetoaa minuun, ehkä näen siinä itseni… Ylipäänsä pidän kirjoista, jotka antavat kuvat klassisen musiikin kappaleille. Minua ne auttavat lähestymään musiikkia, ja uskon että auttavat monia lapsiakin. Tosin tutuissa kappaleissa saattaa kuvitus olla välillä ihan erilainen kuin oma mielikuva, kuten tämän kirjan Bachin Airissa, joka oli oma lempikappaleeni lapsena. En ole koskaan osannut kuulla sitä romanttisena kappaleena, niin kui tämän kirjan kuvassa.

Aluksi mietin kyllä, mitä järkeä on 2-vuotiaalle opettaa klassisen musiikin säveltäjien ja kappaleiden nimiä. Mutta 2-vuotiaan oppimiskapasiteetti on tosi suuri, ja ehkä oma mieli on vain rajoittunut opettamaan niitä värejä, muotoja ja arjen asioita. Lapsi nimittäin oppi nopeasti tunnistamaan kappaleet ja niiden säveltäjien nimet, kun kirjaa on katseltu meillä aika paljon.

Harmi vain, että musiikkipätkät kirjassa ovat tosi lyhyitä, 5-6 sekunnin pituisia. Niissä kuuluvat vain siis alkutahdit. Minusta tuntui, että lapsikin olisi voinut helposti kuunnella musiikkia vähän pidemmän pätkän, ja eiköhän nykyteknologialla sitä ole mahdollista kirjaan laittaakin pikkuisen enemmän. No, onneksi jokainen kappaleista löytyy helposti Youtubesta, jos niitä haluaa kuunnella enemmän, ja niin me ollaankin jo tehty.

Lapsimessuilla 6-vuotiaan kanssa

lapsimessut

Nyt on sanottava, että ensimmäistä kertaa Lapsimessujen jälkeen minulla oli sellainen olo, että meillä oli ihan oikeasti hauskaa. Tai siis onhan siellä kivaa ollut joka kerta ja siksi käyn siellä aina uudestaan. Tällä kertaa vain kukaan ei kiukutellut nälkäänsä tai lähtenyt juoksemaan yllättäen päätäpahkaa ihmisvilinään. Lapset eivät tapelleet keskenään kun niitä oli vain yksi, eivätkä halunneet tehdä kaiken aikaa jotain ihan eri asioita. Aiemminhan olen aina ollut liikkeellä useamman lapsen kanssa, joihin on saattanut kuulua myös lapsen paras kaveri tai vilkas serkku, ja viime vuonna hyvin kiukkuinen 1-vuotias.

Nyt kun mukana oli vain yksi iso lapsi, minä sain:

  • Katsoa rauhassa Teatteri Hevosenkengän esityksen alusta loppuun asti
  • Jutella rauhassa ihmisten kanssa, kun löysin jotain ammatillisesti kiinnostavaa – olen siis palaamassa tekemään työtä lasten  kanssa myös muualla kuin kotona
  • Käydä jokaisessa kiinnostavassa kojussa
  • Ehtiä innostua rauhassa lapsen kanssa kaikesta kiinnostavasta
  • Ja tehdä jopa ostoksia ihan rauhassa ja niistä yhdessä keskustellen (paitsi silloin kun en ostanut sitä yli sadan euron robottia heräteostoksena…)

Tällä kertaa pääsimme jopa sinne model expon puolelle. Minulla oli aamulla vielä pieni pelko siitä, että lapsimessut olisivat jo vähän liian lapselliset 6-vuotiaalle, mutta siinä olin kyllä ihan väärässä. Satuhahmot innostivat edelleen ihan täysillä, mutta samalla päästiin ihastelemaan jo isompien juttuja, kuten legokaupunkia, pienoisjunaratoja, robotteja ja virtual reality -laseja. Kävimme myös monessa askartelupisteessä tekemässä ainakin rintamerkkejä ja hassun hatun (jonka tosin sitten unohdimme Messukeskukseen, mutta päätimme kotona tehdä uuden tilalle).

Hyvä fiilis siis jäi messuista, ja sellainen, että esikoinen taitaa tulla mukaan vielä aika monena vuonna. Tosin ehkä pikkuvelikin jo ensi vuonna voisi päästä mukaan. Parasta antia oli ehdottomasti tuo Hevosenkengän prinsessamyyttejä parodioiva esitys Lohikäärme ja seitsemän prinsessaa. Mietin tosin, miten lapset ymmärsivät sitä parodiana, kun käytäväpuheista sain sen käsityksen, että se meni ohi joiltain aikuisiltakin. Minut se kuitenkin sain nauramaan niin näytelmälle kuin itsellenikin – miten sitä kuvitteleekin aina, että itsen pitäisi olla jotenkin erityisen täydellinen kelvatakseen muille, vaikka eivät ne muutkaan sen kummempia oikeasti ole.

Vaateputiikkeja messuilla tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen, ja jotkut taisivat olla lähinnä vaateostoksilla ja toki parhaimpiinsa pukeutuneina. Minulta se puoli jäi penkomatta, vaikka yhdet samanlaiset hauskat t-paidat pojille löysinkin. Blogiin löytyi myös pari kirjaa ja yksi peli, josta olen aika innoissani.  Niistä lisää myöhemmin! :)

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Jack Tickle: Höpsö Hönttisaurus

hopsohonttisaurus

Bongasin tämän kirjan Sinisestä keskitiestä, ja arvasin oikein, että tästä tulis meidän 2-vuotiaalle hittikirja. Ja tätä onkin luettu, luettu ja luettu uudestaan. 2-vee myös kikattelee kirjan ääressä välillä itsekseen ja minä iloitsen, että hän on löytänyt ilon myös yksin lukemisesta.

Höpsö Hönttisaurus on iloisen hyväntuulinen, tarinaltaan yksinkertainen ja värikäs kirja. Sen hauskuus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä, vaan osallistavassa lukemisessa. Höpsöä pitää välillä kutittaa ja välillä ravistaa, välillä lohduttaa ja yhden kerran myös säikäyttää. Vaikka kirja on ihan tavallinen paperisivuinen kirja, 2-vuotias tajusi heti mistä on kysymys, ja halusi uudestaan ja uudestaan kutittaa Höpsöä ja huutaa sille PÖÖ!

Meillä kirja on kirjastosta lainassa. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta siitä kyllä näkee, että sitä ovat kutittaneet ja ravistelleet aika monet lapset ennen meitä. Toimiva konsepti, vaikkakin kirjaa kuluttava. :) Kirja oli hyvä vielä jopa 6-vuotiaan mielestä, joka kertoi lukeneensa sitä monta kertaa hoidossa ja halusi vielä tulla mukaan Höpsön kutitteluun.

Tässä kirjassa on oivallettu, että kirja voi kutsua osallistumaan ilman vilkkuvaloja, ääninappeja tai kosketuspintojakin. Ja se toimii!

Lapsimessujen arvonnan voittajat

tupunamiinamanu

Onnea arvonnan voittajille Mirkalle ja Ellulle! Mirkan lempikirja lapsena oli Pupu Tupuna, ja Ellulla taas Tammen kultaiset kirjat. Liput lähtivät juuri heille sähköpostiin.

Oli tosi mielenkiintoista kuulla teidän lapsuuden lempikirjoista. Pupu Tupuna nousi selväksi suosikiksi, ja Miina ja Manu tuli heti toisena. Myös Astrid Lindgrenin kirjat, etenkin Marikit ja Eemelit, mainittiin moneen kertaan. Mauri Kunnas oli muutaman suosikki, ja ainakin yhtä monen lemppari oli Puppe. Monia muita klassikoita mainittiin kerran. Tosi kiinnostavaa oli kuulla myös lempikirjoista, joita en itse ollut lukenut. Niihin pitääkin vielä tutustua! :)

Miinan ja Manun ystäville muuten Lapsimessuilla onkin kivaa tekemistä. Lauantaiaamuna klo 9.45 Vekarat-lavalla on Miinan ja Manun musiikkileikkituokio. Miina ja Manu ovat myös päivittäin tavattavissa Satukustannuksen omalla messuosastolla.

Kiitos kaikille osallistuneille! Toivottavasti seuraatte blogia jatkossakin, ja kommentoida saa myös kaikkia blogin kirjaesittelyitä :) Olen tosi iloinen kommenteista ja pyrin vastaamaan jokaiseen parhaani mukaan.

t.Meri

Eric Hill: Pupen puuhasalkku

pupenpuuhasalkku

Lisää Puppea meille! Sain kustantajalta arvioitavaksi Pupen puuhasalkun, jossa on viisi Puppe-aiheista puuhakirjaa. Kirjat tehtävien puolesta sopivat mielestäni suunnilleen 3-4-vuotiaille, joten en ihan vielä antanut salkkua oman lapseni käsiin, vaikka tarinat ovat niin yksinkertaisia että toimivat jo 2-vuotiaille. Voin jo ennalta nähdä, miten paljon oma lapseni tulee nauttimaan tästä salkkukonseptista. Se, että on oma pieni laukku kantokahvoineen, josta voi ottaa ja laittaa takaisin omia pieniä kirjoja, toimii niin hyvin tuon ikäisille lapsille, ja on tosi söpöä seurata miten tärkeä omasta laukusta voi lapselle tulla. (Meillä eletään vaihetta, jossa taapero kantaa ympäri asuntoa minun käsilaukkujani ja laittaa niihin sisään satunnaisia tavaroita.)

Tykkään myös noista puuhakirjoista. (Tämä oli nyt ihan puolueettoman vanhemman sukupolven Puppe-fanin arvio.) Kaksi puuhakirjoista on satukirjoja, joihin itse lisätään tarrat sivuille tärkeisiin kohtiin. Tarrat ovat isoja, ja niitä on toisessa kirjassa 12 ja toisessa 17. Kaksi kirjaa ovat puuhakirjoja, joissa tehtävinä on helppoja sokkeloita, pisteiden yhdistämistä, väritystä, parien etsimistä ja muita perinteisiä tehtäviä. Mukana on myös yksi värityskirja. Ehkä vähän häiritsee tosiaan se, että tarinoiden ikätaso ja tehtävien ikätaso eivät ihan kohtaa, mutta tekeehän noita vanhemman avustuksella pienempikin.

Toinen tarinakirjoista kertoo Pupen syntymäpäivistä. Tämä onkin sellainen kirjasetti, jonka voisin hyvin antaa lahjaksi jollekin kolme vuotta täyttävälle. Toisaalta yksi puuhakirjoista kertoo kesälomapuuhista, mihin varmaan itse sijoitan tämän kirjasalkun – siis siihen, kun kesällä kierrellään useampi viikko Suomea, ja mukaan tarvitaan juuri jotain tällaista kevyttä kannettavaa, josta riittää tekemistä pitkäksi aikaa.

Soiva kansanlaulukirja

soivakansanlaulukirja

Tirlirlittiä soi meillä nykyään monta kertaa päivässä, ja päässä vielä useammin…

Maaliskuu oli blogissa sellainen uutuuskirjojen suma, ja niitä luetaan täällä vielä huhtikuussakin. Nyt huhtikuun alussa tuli kuitenkin kirja, jota minä olin odottanut eniten. Soivia laulukirjoja on jo jos jonkinlaista, mutta kansanlauluja niissä ei (tietääkseni) ole ollut vielä yhdessäkään. Meillä tykätään laulaa yhdessä, ja tänä vuonna olemme opetelleet joitakin kansanlauluja. Tämä tuli siis meille tosi sopivaan saumaan. Hyvää tässä on myös se, että minulle suurin osa lauluista oli ennalta tuntemattomia, toisin kuin useimmat laulut muissa soivissa laulukirjoissa. Kivaa, saa oppia uutta!

Kirjan laulut säestää Freija-yhtye, ja musiikkia on ilo kuunnella. Äänenlaatukin on hyvä ja äänen saa säädettyä tarpeeksi hiljaiselle ja kovalle. Täytyy tosin myöntää, että vähän jännitti, mitä lauluja kirjaan on valittu. Niin monissa kansanlauluissa kun on aika rivoja juttuja ja aihepiirejä varatun naisen iskemisestä petipuuhiin ja kaikkeen siltä väliltä. Pelko oli kuitenkin turha, sillä tekijät ovat osanneet asiansa. Laulut on jaoteltu viiteen aihepiiriin: laulamisen ilosta, erilaisista eläinystävistä, lemmestä ja heilastelusta, maailman meristä ja koti-ikävästä sekä kultaisesta kodista. Heilastelulauluja siis on, ja kyllä niissä ”riijataan toisen omaa”, aitan takana tapahtuu jotain ja illalla makoillaan käsivarrella – eli ei kuitenkaan mitään sellaista, jota lapsi ymmärtäisi.

Kirjan kansikuva on minusta tunnelmallinen ja tuo melkein nenään kesäyön tuoksun. Kirjan kuvituksessa on yhdistelty perinteistä ja modernia kuvastoa kivalla tavalla. Itse olisin toivonut vähän folkimpaa menoa myös kuvitukseen, mutta olenkin kansantaiteen ja kiemuraisten kukkaköynnösten ystävä. Suomalaisessa käsityöperinteessä on vain niin ihania ornamentteja, että toivoisi niidenkin tulevan osaksi seuraavienkin sukupolvien sielunmaisemaa. Nämä kuitenkin ovat makukysymyksiä, ja tässä kirjassa on taidettu ensisijaisesti haluta tuoda kansanmusiikki mukaan tähän päivään. Sitä arvostan, ja toivonkin että tämä kirja löytää tiensä yhtä moneen kirjahyllyyn kuin Soiva lastenlaulukirja. Meillä on Suomessa hienoa kulttuuriperintöä , josta on aiheellista olla ylpeä!

Atte ja Anna viettävät pääsiäistä

attejaannaviettavatpaasiaista

Atte ja Anna -kirjat ovat Lasten keskuksen luterilaista traditiota lapsille esittelevä sarja. Totta puhuen olemme aiemmin yrittäneet lukea joitain näitä kirjasia, mutta ne olivat sen verran pitkäpiimäisiä, että niin minä kuin lapsikin kyllästyimme kesken. Nyt kun etsin lapsille pääsiäisestä kertovia kirjoja, tämä kirja kuitenkin oli iloinen yllätys. Kirjassa on iloiset, värikkäät, modernit kuvat ja tarpeeksi vähän tekstiä. Tietokirjamaisuuskin peittyy ihan kivaan tarinaan, ja perinteet ovat niin tuttuja, että on kiva huomata, että hei, just noin mekin tehdään – tai ainakin suunnitellaan tekevämme, vaikka ihan kaikkeen ei ehkä päästäkään.

Jouluun liittyy minulla niin paljon omia tunnemuistoja, että sen valmistelut muistaa aloittaa jo lokakuussa. Pääsiäinen taas on jäänyt omassa lapsuudessa lähinnä suklaamunajuhlaksi, ja vaikka se nyt meille onkin tärkeä, se ei vain samalla tavalla tule selkäytimestä. Niinpä useammankin kerran olen havahtunut palmusunnuntaina siihen, että koko talossa ei ole yhtään karkkia, ja lähtenyt viime tingassa supermarkettiin kilpailemaan siitä, kuka saa viimeisen lampaanpaistipalan ja mämmilaatikon.

Niinpä otin tämän kirjan samalla myös itselleni muistutukseksi siitä, mitä kaikkea lasten hyvään pääsiäiseen voisi kuulua. Kirja alkaa pajujen etsimisestä (itsehän laitoin valkoiset lenkkarit vain puoliksi jäätyneelle suolle, josta pajut lopulta löysin – aika huono valinta), virpomassa käydään naapurin yksinäistä tätiä, sitten istutetaan pääsiäisruohoa (kiva tietää, että muutkaan ei ole muistaneet istuttaa sitä ennen hiljaista viikkoa), maalataan munia, käydään seurakunnan pääsiäisvaelluksella ja nähdään kuoriutuvia tipuja (Helsingissä kannattaa suunnata pääsiäisenä Fallkullaan, jos niitä haluaa nähdä!). Pääsiäisaamuna saadaan munia, käydään kirkossa ja vielä muistetaan naapurin tätiäkin. Myös pääsiäispaasto mainitaan sivulauseessa, ja munien syöntiä pitääkin odottaa kokonainen viikko palmusunnuntaista pääsiäiseen.

Raamatun pääsiäiskertomus käydään lyhyesti ja mielestäni onnistuneesti siinä, kun Atte ja Anna käyvät seurakunnan pääsiäisvaelluksella. Kirjan lopussa vielä kerrotaan pääsiäistraditioista ja siitä, miten kertoa aika vaikeaakin pääsiäiskertomusta lapselle. Ohjeena on, että lasten kanssa ei tarvitse vieroksua kuolemasta kertomista, mutta pitää keskittyä iloon ja ylösnousemukseen. Tällaisen kirjan avulla pääsiäisen tapahtumista on helppo kertoa. Niitä ei minusta tarvitse yliselittää, vaan vastata sitten, jos lapsi alkaa itse niistä kysellä lisää – tai sitten myöntää, ettei itsekään tiedä vastausta, ja ehdottaa, että voitaisiin vaikka etsiä sitä yhdessä.

 

Lapsimessujen lippuarvonta 2017 – ARVONTA ON PÄÄTTYNYT

lapsimessut

Lapsimessut tulevat taas 21.-23.4.17! Sain blogiini arvottavaksi kaksi lippua lapsimessuille. Arvonta päättyy 17.4.17, ja voit osallistua kertomalla kommentissa, mikä oli lempikirjasi lapsena, ja miksi. Tai jos niitä oli monta, kerro vaikka kaikki! :) (Minun oli Narnia, ja on muuten edelleen.)

Minua kiinnostavat tälläkin kertaa eniten erilaiset toiminnalliset alueet ja esitykset. Lasten liikennekaupunki, välipalavoileipien tekeminen ja uusien pelin kokeilu Tacticin pisteellä kiinnostavat varmasti meidän 6-vuotiasta. 2-vuotiaalle ajattelin satuhahmojen kulkuetta. Mä itse tykkään kierrellä eri pisteitä ja etsiä uusia ideoita, mutta en ole varma, miten se tämän pienen katraan kanssa onnistuu.

Tänä vuonna teatteri Hevosenkenkä on messuilla perjantai- ja lauantaiaamuina esittämässä Lohikäärme ja 7 prinsessaa -nukketeatterinäytöksen. Se on varmasti sen arvoinen, että kannattaa yrittää raahautua paikalle jo aamukymmeneksi, vaikka se meille tulee vaikeaa olemaan.

Eli, jos haluat osallistua arvostaan kommentoi 17.4.17 mennessä ja kerro, mikä oli lapsuuden lempikirjasi. Onnea arvontaan! – ARVONTA ON PÄÄTTYNYT