A sanoi Agricola

asanoiagricola

A sanoi Agricola oli kirjastoreissun kiva löytö viime viikolla. Se totta puhuen päältä päin näytti aika puisevalta lasten tietokirjalta, mutta sisäsivuilta löytyikin mukaansatempaava ja hienosti, hieman sarjakuvamaisesti kuvitettu tarina.

Kirja kertoo, kuten nimestä voi päätellä, Mikael Agricolan elämästä. Jokainen meistä tietää, että Agricola suomensi Raamatun ja kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen aapisen, mutta ainakin minulle hänen elämänsä monet muut käänteet olivat – no, eivät ehkä uutta tietoa, mutta sitä mitä koulusta ei selvästikään mieleen jäänyt. Luin kirjaa eskarilaisen kanssa, joka kyllä kiinnostui kirjan kanssa suomen kirjakielen synnystä ja eri murteista. Kirja myös elävästi kuvasi sitä innostusta, mikä tuli ihan ensimmäisen suomenkielisen kirjan julkaisusta. Kun elää näin kirjojen keskellä, ei osaa edes kuvitella millaista elämä olisi, jos meillä ei olisi vaikkapa yhtään lastenkirjaa omalla kielellä. Tästä päädyimmekin keskustelemaan siitä, että kaikilla maailman kielillä ei ole vielä omaa kirjakieltä, ja joissakin maissa edelleenkään lapsilla ei ole luettavana yhtään kirjaa – jopa joissakin sellaisissa maissa, joista meidän lasten joidenkin kavereiden vanhemmat tulevat.

Keskivaiheilla kirja vähän pitkäveteistyi, kun se päätyi luennoimaan Lutherin ajatuksista. Ei sillä etteivätkö ne minusta tärkeitä olisi, mutta huomasin että niin lapsen kuin minunkin huomio herpaantui tässä kohden. Loppua kohden kirja taas parani, ja parasta lapsesta olivat loppusivut, jossa oli erilaisia fraaseja keskiajan suomen kielellä ja ”nykykoululaisen kielellä”, vaikka täytyy sanoa että tuo kieli oli kyllä meidän perheelle ihan yhtä vierasta kuin vanha suomikin.

Kaikkein kultaisin kirja

kaikkeinkultaisinkirja

Tammen kultaiset kirjat ei jostain syystä ennen ole olleet meillä luettavana muutamaa satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta. Minulla ei niihin ole tunnesidettäkään, sillä en muista lapsena lukeneeni niistä kuin Atte Ankkaa ja hänen ystäviään, joka oli mummolan kirjahyllyssä, ja jonka juonessa ei tuntunut olevan mitään tolkkua, mutta värikkäät kuvat kiehtoivat minua uudestaan ja uudestaan.

Tämä kuitenkin muuttui, kun yhdestä kultaisesta kirjasta tuli meidän 2-vuotiaan lempikirja, joka piti monta viikkoa lukea joka ilta iltasaduksi. Sen vuoksi kaikkia sarjan kirjoja kutsutaan nyt ”nallevaunukirjoiksi”, ja minä hain niitä kirjastosta ison pinon 2-vuotiaalle sopivia, joka yhteen ihastuttuaan suostuu nyt ottamaan iltasaduksi minkä vain Tammen kultaisen kirjan. Lähiviikkoina kerronkin, mikä tuo taaperon suosikki on, mutta tällä kerralla esittelen näistä kirjan, johon itse ihastuin.

Kaikkein kultaisin kirja ei nimestään huolimatta edusta sitä 50-luvun kiiltokuvaperheen elämää, jota sarjan kirjoista myös löytyy. Tämän kirjan ainoa yhdistävä tekijä vaikuttaa olevan se, että se kuvaa kaikkea sitä, mistä iloinen pieni 2-vuotias voi innostua. Kirja kertoo runomuodossa siitä, miten kovasti kertoja tykkää junista, autoista, hauvoista, tähdistä, lumesta, laivoista, äänistä ja läheisistä ihmisistä, ja lista on meillä aika samanlainen. Kirjan vauhdikkaissa kuvissa on paljon eläimiä ajamassa erilaisia kulkuneuvoja, ja kuvat selvästi innostavat 2-veetä, sillä minä en usein saa lukea tekstiä loppuun, ennen kuin hän alkaa selittämään innoissaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Tosi hyvä kirja siis meille kielen oppimisen kannalta, kun harva muu kirja tuottaa samanlaista puhetulvaa.

Kirjasta myös löytyy muutama niin ihana kuva, että ne voisin laittaa vaikka meille seinälle. Niin kuin vaikka tämä:

IMG_20170721_224544

Uusinta: Tiheikön väen kootut kertomukset

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta maaliskuulta 2016. Kirja on edelleen suloisimpia lastenkirjoja, mitä tiedän, ja sopii etenkin rauhallisiin kesäiltapäiviin!IMG_20160306_145330

Tiheikön väen kootut kertomukset on ollut minun ja esikoisen lukukirjana jo jonkin aikaa. Lainasimme ensin kirjastosta muutaman myöhemmin kirjoitetun tarinan, kunnes löysin tämän kirjan, jossa on kaikki tarinat koottuna yksiin kansiin.

Kirjan kuvitukset olivat etäisesti tutun näköisiä, vaikka itse en muist alapsena kirjoja lukeneeni – siitäkin huolimatta, että Jill Barkleyn Tiheikön väki oli suosittu juuri 80- ja 90-luvuilla, kun itse olin lapsi. Kuvitukset ovatkin kirjassa ehdottomasti parasta, ja voi hyvin olla että niitä on nähnyt jossain julisteessa tai ehkä kiiltokuvissa. Romanttisissa, suloisen vanhahtavissa kuvissa seikkailee pellon reunassa oleva hiirien kylä, jotka elävät harmonista kyläelämää ja joutuvat välillä sopivan pieniin seikkailuihin.

IMG_20160306_145519

Jokainen tarina on tasan kolmenkymmenen sivun pituinen, ja aika sopivan pituinen 5-vuotiaan lukuhetkiin. Tai ehkä vielä sopivampi äidille, joka ei jaksa keskittyä ääneen lukemiseen pitkään – lapsi varmaan jaksaisi kuunnella tarinoita useamman putkeen. Tarinat eivät ole minusta ihan yhtä kiinnostavia kuin kuvitukset. Pidän tarinoissa rauhallisuudesta, luonnon kuvauksesta ja yhteisöllisen ja omavaraisen elämän kuvauksesta. Barkley olikin tutkinut viisi vuotta niin luontoa kuin maaseudun vanhaa elämäntapaa ja erilaisia perinnetaitojakin ennen kuin alkoi kirjoittamaan ja piirtämään kirjasarjaa.

Jokaisessa tarinassa on myös joku pieni seikkailu, jossa on hieman jännitystä, mutta ei mitään oikeasti pelottavaa, ja jotka aina päättyvät hyvin. Ehkä näiden seikkailuiden kohdalla minulla jäi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli. Odotin tarinalta jotain enemmän. Ehkä seikkailun alun jännitys sai odottamaan vähän jännittävämpiä käänteitä myös itse seikkailussa. Seikkailut eivät myöskään tuntuneet kovin omaperäisiltä. Tuntui että ne toisivat samoja aiheita kuin niin monet muutkin seikkailukirjat. Lasta tämä silti tuskin haittaa, kun luettuja kirjoja ei ole yhtä paljon takana kuin minulla, joka istuin ison osan lapsuuttani nenä kiinni kirjoissa, eikä lukuinto ole lopahtanut aikuisenakaan.

IMG_20160306_145356

Toisaalta seikkailut tuntuvat myös realistisilta, sellaisilta joihin itse voisi joutuakin – tavallisen elämän kommelluksilta, jotka sillä hetkellä ovat vähän huolestuttavia, ja jotka päättyvät yleensä iloisesti, mutta ilman mitään sen suurempaa loppukliimaksia. Tarkoitan sellaisia arkisia seikkailuja, kuin jos vaikka eksyy metsään, ja hauska seikkailusta tulee kun löytää metsälammen, jonka luona syödä eväitä, kunnes huomaakin jonkun tutun puun jonka avulla suunnistaa takaisin tielle. Vähän sitä tasoa ovat tämän kirjan seikkailut. Ne saavat myös rakastamaan omaa arkeaan ja sen pieniä seikkailuja. Kirja, joka saa näkemään iloa ja hohtoa arkielämästä, on arvokas aarre.

IMG_20160306_145429

Uusinta: Suomen lasten laulukirja

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä kirja on esitelty aiemmassa blogissani joulukuussa 2012.

suomenlastenlaulukirja2

Suomen lasten laulukirja on ollut kaikista blogissa esitellyistä kirjoista luetuin – ei, vaan sittenkin lauletuin. Se oli myös ensimmäinen kirja, jossa minä näin Matti Pikkujämsän kuvitusta, ja ekalla kerralla kuvitus oli vielä kaikista ihastuttavin, kun näitä kuvia ei näkynyt silloin vielä joka paikassa.

Kirjassa on niin kattava valikoima perinteisiä ja uudempiakin lastenlauluja, että sieltä riittää meille yhä uutta opeteltavaa. Toki myös uudemmat soivat laulukirjat ovat olleet kovassa kuuntelussa, mutta koska meillä myös soitetaan itse, ovat kirjan helpot kitarasoinnut tässä hyvin iloinen asia. Näitä on soiteltu myös kitaran kanssa naapurin lasten kanssa pihalla, lasten synttäreillä ja pikkujouluissa.

suomenlastenlaulukirja

Suloista oli löytää blogista kuva silloisesta 1-vuotiaasta kuuntelemassa äidin laulamana lempilauluaan, jota laulettiin uudestaan ja uudestaan. Silloin me asuttiinkin metron varrella, ja mummolaan mentiin metrolla – tosin ei ratikalla, niin kuin meidän ihan ensimmäisestä kodista. Kuvituskin näytti kovasti kaupunginosalta, jossa silloin asuttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jo aika iso, soittaa musiikkiopistossa pianoa ja pystyisi jo joitain kirjan kappaleista soittamaan itsekin!

Uusinta: Maailman suurin sänky


Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta marraskuulta 2015.
maailmansuurinsanky
Lastenkirjoissa vauvanhoitonormeina edelleen tuntuvat olevan pinnasänky (omassa huoneessa), tuttipullo ja rattaat. Kun välillä näkeekin kirjassa vauvan rinnalla tai kantoliinassa, melkein hätkähtää – kiva että joku kuvasi tämän näin! Se kertoo siitä, miten tottunut on näkemään kuvia lapsista omissa huoneissa ja tuttipulloa imien. Kuviin on tottunut niin, että itsekin huomaan välillä piirtäväni lapsen yksin omassa sängyssä, vaikka meillä koko perhe nukkuu samassa huoneessa kolmessa vierekkäisessä sängyssä, pojat eivät ole koskaan huolineet pulloa (vaikka yritetty on) ja kantoliinassa ovat saaneet olla niin pitkään kuin selkäni on kestänyt, mikä ei ole näiden kasvuvauhdilla ollut kovin montaa kuukautta.

IMG_20140603_031625

Maailman suurin sänky olikin varmaan ensimmäinen vastaan tullut kirja, joka kertoi perhepedissä nukkumisesta. Kirjan perhe nukkuu samassa sängyssä, mutta kun lapsia alkaa olla jo kuusi, sänky alkaa tuntua hieman ahtaalta. (Meillä se tuntuu jo kahden kanssa silloin, kun molemmat kömpivät samaan aikaan meidän peittojen alle nukkumaan…) Perheen isä päättää rakentaa sängyn, johon koko perhe mahtuisi niin, että kenenkään varpaat eivät olisi toisen suussa. Sen vuoksi talon kaikki sisäseinät pitää kaataa, jotta sänky mahtuisi kotiin.

Kirja ei kerro kuitenkaan pelkästä nukkumisesta. Sängystä nimittäin tulee niin painava, että se kaataa lopulta ulkoseinätkit ja lähtee vierimään rinnettä alas. Lopulta perhe päätyy rakentamaan kerrossängyt lapsille, mutta yöllä kaikilla tulee toisiaan ikävä.

IMG_20140603_031537

Kirjan viesti tuoreille vanhemmille voisikin olla, että jos mietitte uuden sängyn hankkimista, hankkikaa niin iso, että lapsia ei tarvitse nostaa pois sängystä vain siksi, että sänkyyn tulee liian ahdasta. Jotkut lapset pysyvät kyllä omassa sängyssään, jotkut jopa omassa huoneessaan, mutta monet haluavat mieluiten nukkua lähellä vanhempiaan kouluikään asti. Ja sen ymmärrän hyvin, minäkin nukun parhaiten kun oma perhe on ympärillä.

Ja viesti taas niille, joilla lapsia jo on ja sängyssä tulee ahdasta: Jos kaupasta ei löydy tarpeeksi leveää sänkyä, sellaisen voi tehdä itse. Sitä itse asiassa olemme miettineet mekin.

Ei, emme muuten rakentaneet isoa sänkyä. Mutta nyt meillä on niin iso makkari, että sinne vihdoin mahtuu useampi sänky vierekkäin, ja siellä voi silti jopa vielä kävellä.

Uusinta: Laulava lasten lintukirja

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen.

IMG_0443Tässä sellainen kirja, jota meillä on luettu siitä asti, kun se aikoinaan on meille tullut. Kolme vuotta sitten sitä luki esikoinen isänsä kanssa, ja minäkin toivoin oppivani tunnistamaan lintuja. Kirjoitin silloin, että unelmanani on olla äiti, joka osaa opettaa luonnossa lapsille lintujen ja kasvien nimiä. No, mitä sitten kävikään? Ainakin sinne päin on tultu. Tunnistan jo monia pihapiirin lintuja, mutta hidasta oppiminen on. Minulla ei ole sellaista luontaista luonnontuntemisen lahjaa. Muutamat linnut tunnistan jopa äänestä, mutta vain ne helpoimmat.

Meidän esikoinen tunnistaa muutaman linnun, mutta 2-vuotias veljensä tunnistaa niitä varmaan jo enemmän. Lapsilla vain on erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja meidän pikkuinen on tosi kiinnostunut luonnosta. Vaikka hän ei vielä paljon puhu, hän tunnistaa jo lokin, rastaan ja kraa kraan eli variksen, ja linnun laulua kuullessaan osaa hienosti imitoida lintujen ääniä.

Siksi ei olekaan varmaan yllätys, että nyt tästä on tullut yksi kuopuksen lempikirjoista. Myös samanlaista kirjaa, jossa on muita luonnon ja eläinten ääniä, meillä luetaan just nyt.

IMG_0444

Talitiainen sanoo ti-ti-tyy. Olen tarkistanut sen nyt kirjasta monta kertaa, ja olen jo aika varma, että erotan talitiaisen ja varpusen toisistaan. Tämä on kuitenkin vaatinut sellaista ponnistelua, että alan uskoa, että minun mielestäni puuttuu sellainen alue, johon lintutietoutta voisi laittaa. Mutta tämän kirjan syytä se ei ole. Kirja on tosi mainio, ja Tepsu tykkää siitä paljon. Tepsu onkin lukenut sitä isänsä kanssa, ja minun täytynee tyytyä siihen, että meillä kotona on kaksi söpöä poikaa, jotka saavat briljeerata minulle lintutietoudellaan. Suosittelen siis kirjaa – ainoa miinus siitä, että lintujen kuvat ovat aika pieniä. Lintukirjoissa toivoisi vähän isompia kuvia, kun luonnossa lintuja pääsee harvemmin katsomaan yhtä läheltä kuin kuvissa.

Sain kirjan arvosteltavaksi Kids.fi:stä. Heillä monenlaisia hauskoja lastenkirjoja, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Kesäarvonta 2017: Tippukivitapaus

9789511310006Tippukivitapaus on Yökyöpeleiden tekijöiden uusi hauska, naurattava ja ajatuksia herättävä runokirja lapsille, joka toimii niin pienemmillä värikkään ja iloisen kuvituksensa vuoksi, kuin myös vanhemmilla lapsilla  runojensa aihepiirejä ajatellen. Kirjasta on myös tulossa Kansallisteatteriin musiikkinäytelmä syksyllä 2017. Tarkemmin kirja on esitelty ainakin Lastenkirjapinossa.

Jos haluat voittaa omaksesi Tippukivitapaus-kirjan, kommentoi tähän alle 31.7.17 mennessä ja kerro, mitä kirjoja teillä luetaan kesälomalla. Voit sitten voittaa tämän kirjan teille syksyn lukuhetkiin :)

 

Nirson lounas

Äiti, ootko kuuro?
Mua risoo riisipuuro
ja ranskalaiset potuttaa!

Mä vihaan munavoita
pitsaa pastaa silakoita
on pullaa turha tuputtaa.

Maito on märkää
ällöän härkää
on lihakeitto liian lödee.

Äiti, turha luulo,
syö itse inha puuro
mä haluan jotain parempaa!

Hillo on löllöö
juusto on ällöö
nuudelis on nuiva maku.

Äiti, älä penää!
Mä en syö koskaan enää
kuin lentäviä lettuja.

Pikkukokki keittiössä

pikkukokkikeittiossa

Kun lapsi ilmoitti, että aikoo isona kondiittoriksi, jotta voi leipoa kakkuja joka päivä, tartuin heti tilaisuuteen. Kun lapsi ilmoittaa halunsa osallistua kotitöihin, se innostus pitää hyödyntää ennen kuin on liian myöhäistä, vaikka se vanhemmalle tarkoittaisikin joskus lisävaivaa. Minusta kun neljän hengen taloudessa ei sovi, että kaksi ihmistä tekevät kaikki työt.

Sopivaan saumaan ilmestyikin toinen, laajennettu painos Hellapoliisin Pikkukokki keittiössä -kirjasta. Sain sen kustantajalta arvosteltavaksi, ja jo samana iltana reseptit oli selattu, 6-vuotias oli valinnut mitä tekisi meille ruoaksi ja päättäväisesti aikoi valmistaa kaksi pellillistä tonnikala-ananas-pitsaa iltaruoaksi. Ja tosi hyvin se menikin! Lapsi teki suurimman osan töistä, vaikka tietysti minua tarvittiin auttamaan. Vaikka Pikkukokki keittiössä lupaa kertoa kuvitetusti ja havainnollisesti kaikki työvaiheet, joitain perustietoja pitää silti vanhemmankin opettaa. Kuten että uuni pitää laittaa päälle jo ennen sitä kuvaa, jossa sanotaan että pitsa pitäisi laittaa 225-asteiseen uuniin. Tai että missä meillä keittiössä on mitat ja kulhot, ja miten jauhoja kannattaa ottaa, jotta niitä ei ole myös pöydällä ja lattialla.

Kuvitettujen ohjeiden lisäksi tässä keittokirjassa hyvää on inspiroivuus ja laajuus. Se sopiikin lyhyeksi oppimääräksi siihen, mitä nirsotkin lapset yleensä syövät. Jälkiruokia on noin puolet paksusta kirjasta, mutta kun ottaa huomioon, että monissa lasten keittokirjoissa on pelkkiä välipaloja ja jälkiruokia, on tässä lämpimien ruokien osuus ihan hyvä.

Itsenäiseen kokkailuun kirja sopii lapsesta riippuen varmaan sinne ala-asteen lopulle. Ainakin silloin itse muistan jo paistaneeni itse muffinsseja omasta keittokirjastani, joka oli viivapiirroksineen aika kaukana näistä tämän ajan kiiltävistä nelivärisistä keittokirjoista. Aikuisen kanssa leipomiseen kirja toki sopii jo aiemmin, ja meillä se kivasti muistuttaa minua siitä, että tekisin enemmän lasten kanssa yhdessä. Sanoinkin lapselle, että hän voi valita itse kirjasta reseptejä, ja sitten mietitään sopiva aika kun tehdään niitä yhdessä.

Takakansitekstissä kirjaa suositellaan myös aikuisille, jotka vasta aloittelevat kokkailua. Laajuutensa vuoksi kirja sopiikin hyvin vaikka ala-asteelta siihen asti, että muuttaa pois kotoa ja on toivottavasti niin innostunut ruoanlaitosta, että syö silloin muutakin kuin einespitsaa.

Thorbjorn Egner: Satu hammaspeikoista

Satu hammaspeikoista kertoo kahdesta suussa asuvasta hammaspeikosta, jotka rakentavattaloaan huono-onnisen Jussin suuhun ja aikovat pitää siellä juhlat. Hammaslääkäri pistää peikkojen suunnitelmille stopin, minkä jälkeen Jussi ei enää unohda harjata hampaitaan.satuhammaspeikoista

Enkä muuten minäkään. Johtuukohan se tästä kirjasta, että vaikka kaikki muut elämän rutiinit ovat sellaisia, että ne saattavat joskus jäädä hoitamatta, hampaita en jätä koskaan pesemättä. Jos yksikin kerta jostain syystä jää väliin, alan jo huolestua, että minulle tulee reikiä. Ja voi sitä kapinallista oloa mikä tuli, kun yhden kerran uskalsin ihan kiusallani sittenkin jättää hampaat illalla pesemättä.

Kirjaa lukiessa mietin kyllä, miksi juuri tämä kirja teki minuun sellaisen vaikutuksen, että piirsin siitä myöhemmin jopa kymmenensivuisen sarjakuvan, joka minulla edelleen on tallessa. Kyllähän kirja kutkuttaa mielikuvitusta ja aiheena tulee varsin lähelle. Sen huomasin myös meidän 6-vuotiaasta, joka heti alkoi miettimään, millainen hammaspeikkojen talo on ja mistä ruoista se ehkä on rakennettu. Hänkin kuunteli tarinan hyvin kiinnostuneena alusta loppuun yhtenä iltana. Ehkä sille ei aina selitystä löydykään, miksi joku kirja kolahtaa. Jospa vain aika, paikka ja tilanne olivat juuri kohdallaan.

Kyllä kirja lumovoimansa oli tähän päivään silti säilyttänyt. Sopii etenkin perheisiin, joissa kamppaillaan hampaiden harjauksen kanssa, mutta ei ehkä niihin, joissa pelätään hammaslääkäriä.

Jukka Itkonen/Matti Pikkujämsä: Hirvi irvistää

hirviirvistaa

Tässä on eläinkirja minun makuuni. Jukka Itkonen on runoillut suomalaisista eläimistä runoja, jotka kivasti kuvaavat eläimen olemusta. Runot ovat hauskoja, kieli on kaunista ja runoista jopa oppii vaikka, että saukko syö kaloja ja on leikkisä, tai pöllö pyydystää yöllä päästäisiä poikasilleen. Luontoa kuvataankin realistisesti, ei söpöstellen eikä liikaa inhimillistäen, vaikka Pikkujämsän kuvitusten eläimet ovatkin ilmeikkäitä ja sympaattisen oloisia.

Ja Pikkujämsän kuvitus – no, hän nyt vain on kuvittajien parhaimmistoa, joten ei siitä sen enempää :).

Kaksivuotias kuuntelija opetteli mielellään eläinten nimiä ja toisteli runoja perässä. Jaksoipa jopa kuunnella kirjan puoliväliin asti. Kuusivuotias oli ehtinyt lukea jo kirjan itsekseen ennen kuin pääsimme sitä lukemaan yhdessä, mutta kuunteli myös mielellään minun lukemana runoja. Yksi runo herättivät myös filosofiseen pohditaan siitä, tietääkö eläin tekevänsä oikein tai väärin, kun taas toinen innosti hyppäämään veteen kuin majava. Hyttysruno oli niin elävän oloinen, että sitä ei olisi haluttu kuunnella ollenkaan.

LIEROKYSYMYS
Ensin suora, sitten kiero,
kastemato, eli liero, maata myöten mataa.
Syyspäivä, vettä sataa.
Lehdet alkaa maatua.
Voiko kastemato kaatua?
Mietitäänpä vähän
vastausta tähän.

Jukka Itkosen maanläheiset runot toimivat monille sellaisillekin, jotka eivät runokirjoista muuten välitä. Tätä kirjaa kannattaa siis kokeilla, jos haluaa lapsia tutustuttaa runojen maailmaan.