Sharon Rentta: Päivä eläinten rautatiellä

paivaelaintenrautateilla

Sharon Rentan kuvakirjasarjassa eläimet ovat erilaisissa ympäristöissä: paloasemalla, postitoimistossa,  terveyskeskuksessa… Sarjan uusimmassa osassa tutustutaan rautateihin. Vähän sama idea siis kuin Penny Dalen dinosauruskirjoissa, joissa yhdistetään dinosauruksia ja isoja koneita, mutta kiltimmin. Meidän junista, metroista, ratikoista ja hisseistä 2-vuotiaalle ne dinosaurukset ovat vielä liian pelottavia, mutta Päivä eläinten rautateillä oli nappiosuma.

Kirjan kehyskertomuksessa Leevi ja pappa ovat erilaisilla junamatkoilla. Samalla kerrotaan rautateistä kivalla tavalla. Joissain kulkuneuvokirjoissa kun keskitytään minun makuun liikaa numeroihin ja nippelitietoon. Tässä kirjassa taas fokuksena on junamatkakokemukset. Joskus junat ovat myöhässä, joskus itse on myöhässä junasta, joskus junassa tutustuu toisiin ja välillä saattaa päästä jopa ohjaamoon.

Kun aihe ja kuvitus olivat kohdallaan, jaksoi kohta 2,5-vuotiaskin kuunnella koko 30-sivuisen tarinan alusta loppuun, ja olisi halunnut kuulla sen vielä uudestaankin. Tietoruudut vaikka höyryveturin toiminnasta jätin lukematta, ja ne varmasti kiinnostavat isompaakin, 5-6-vuotiasta lasta. Tästä kirjasta jäi niin hyvä fiilis, että pitää etsiä meille sarjan aiempiakin osia!

Lapsen kommentti: Juna! Kaksi junaa! Kolme junaa!

Miina ja Manu -puuhakirjoja

miinajamanupuuhakirjat

Sain Lapsimessuilta mukaan pari Miina ja Manu -puuhakirjaa. Meillä on aiemmin ollut Miina ja Manu -askartelukirja, josta tykkäsimme tosi paljon. Näissä kirjoissa tuntuu, että lapsen kehitysvaihe on otettu sopivalla tavalla huomioon. Haastetta on sopivasti, mutta ei liikaa. Itse tykkään kirjojen yksinkertaisuudesta. Ei puuhakirjassa tarvitse olla kahtatuhatta tarraa ollakseen kiinnostava, vaan ihan simppeli tekeminen riittää.

Testasimme kahta kirjaa, Miinan ja Manun Ekat sanaristikot sekä 250 arkisanaa – suomi-englanti tarrasanakirja. Ristikkokirja toimi meidän 6-vuotiaalla tosi hyvin. Hän olin tekemisestä innostunut ja vaikka aluksi piti ristikoita liian helppoina, saikin huomata että välillä piti miettiä, että oikea sana löytyi. Tuon ikäisille ei kovin paljon ristikoita ole tarjolla, joten tekeminen kiinnosti kun se oli vielä tarpeeksi uutta. Kirja sopiikin hyvin eskari-ikäiselle ja eka- ja tokaluokkalaisille, jotka osaavat jo itse lukea ja kirjoittaa.

Tarrasanakirja taas vaatii enemmän aikuisen seuraa. Mietin, minkä verran sanoja oikeasti jää mieleen vain tarroja laittamalla. Ääntämisessäkin tarvitaan aikuisen apua. Tämä kirja siis vaatii vähän enemmän työtä. Toisaalta passiivinenkin kielitaito ja pelkkä kielelle altistuminen on jo hyödyksi ja tulee auttamaan koulussa englantia opetellessa. Me olemme altistaneet lapsia englannilla vauvaikäisestä lähtien juuri se mielessä, että vaikka he eivät kieltä oppisi sillä tavalla puhumaan, heillä olisi myöhemmin pohja kouluopinnoille. Olin jo ajatellut, että kovin paljon ei tällä tavalla ollut 6-vuotiaan mieleen tarttunut, kunnes hän yllätti ihan vähän aikaa sitten sanoen itse ensimmäisen englanninkielisen lauseensa: I’m a little cheese! Eli on niistä tarrakirjoista ja englanninkielisistä Pipsa Possuista ollut kuitenkin hyötyä. :) Tarrakirja sopii siis kielen kotiharjoitteluun vanhemman kanssa ja hyvin varhain, ja vielä kouluikäiselle englannin opiskelun tueksi, jos Miina ja Manu siinä vaiheessa vielä kiinnostaa.

Stone Age Junior

IMG_20170420_183805

Lähdin pari viikkoa sitten esikoisen kanssa pianotunnin jälkeen kirjastoon pelaamaan kahdestaan lautapelejä, ja harmitti, etten ollut keksinyt sitä jo aiemmin. Aiemmin meidän perhelauantai oli koostunut lautapelien pelaamisesta, mutta siinä vaiheessa kun pienempi alkoi liikkumaan, 16niiden pelaamisesta tuli aika mahdotonta. Ostimme silloin olohuoneeseen korkean pöydän ja baarijakkarat, ja se toimi pari viikkoa, kunnes vauva oppi kiipeämään ja löysin sen erään kerran sieltä puolitoista metriä korkean pöydän päältä, minkä jälkeen se pöytä sai lähteä.

Pelasimme sillä kertaa Stone Age Junioria, joka voitti Saksan parhaan lastenpelin palkinnon vuonna 2016. Peli on yksinkertainen, melko helppo oppia ja perustuu sattumaan ja muistiin. (Mutta koska tarkka muisti puuttui meiltä molemmilta pelaajilta, oli pelissä ehkä tarpeeksi haastetta meille näinkin 😉 .) Meille molemmille jäi sellainen olo, että peliä olisi kiva päästä pelaamaan pian uudestaan, mikä on aina hyvä merkki.

Pelissä liikutaan kivikaudella, ja sääntövihkossa kerrotaankin ensin kivikauden elämästä. Pelissä on tarkoitus rakentaa kolmen majan kylä, ja majanrakennukseen tarvitaan tarvikkeita, joita pelissä keräillään: marjoja, norsunluuta, nuolenkärkiä, saviruukkuja ja kaloja. Liikkuminen tapahtuu laudan ympärillä olevia vihreitä kortteja kääntämällä. Kun maja on rakennettu, kaikki vihreät merkit käännetään takaisin väärinpäin, ja vain kahden paikkaa vaihdetaan. Tästä eteenpäin tarvitaankin muistia, sillä peli helpottuu huomattavasti, jos muistaa missä oli juuri se liikkumismerkki, jota itse sillä hetkellä tarvitsisi.

Pelin ikäsuositus on viidestä vuodesta eteenpäin. Se sopii hyvin perhepeliksi, jossa eri ikäiset lapset pysyvät pelin perässä. Pelin kestokaan ei ole kovin pitkä, joten kenenkään kärsivällisyys ei ehdi loppua kesken. Paljon isommille tosin peli käy nopeasti liian helpoksi. Itsekään en sitä joka viikko jaksaisi pelata (niin kuin en kovin montaa muutakaan peliä), mutta kun peliä pelaa silloin tällöin, hauskuus kyllä säilyy.

Big Bang Legends

bigbanglegends

Big Bang Legends on hauska uusi suomalainen lastenpeli, jossa yhdistyy viihdepeli ja oppiminen. Pelissä kerätään alkuaineita, joilla on erilaisia ominaisuuksia. Näillä pelataan ampumalla niitä pelikentällä, keräämällä neuroneita ja kvarkkeja ja taistelemalla antimateriahirviöitä vastaan. Peli on kehitetty eri yliopistojen tutkijoiden kanssa, ja sen tarkoitus on opettaa lapsille jaksollisen järjestelmän alkuaineet ja opettaa atomin rakenne. Aika isoja tavoitteita, ja näitä ei oppimispeleissä tai tietokirjoissakaan lapsille kovin usein näe! Pelissä ne kuitenkin tulevat esille aika luontevalla tavalla. Kovin syvällisesti niitä ei pelin kautta ehkä ymmärrä vielä, mutta se ei ole tarkoituskaan, vaan pelistä lapsi saa peruskäsitteet, joiden osaaminen on tärkeää koulussa, kun alkuaineita ja hiukkasfysiikkaa aletaan käsitellä.

Me kokeiltiin peliä ensi kerran lapsimessuilla, ja lapsi ihastui siihen heti. Haastetta on sopivasti, mutta ei liikaa, jotta pelaaminen ei olisi hauskaa, ja olen minä itsekin käynyt pari tasoa välillä pelaamassa pelistä. Peli on suomenkielinen ja alkuaineiden nimet kuulee myös puhuttuna, joten pelaaminen onnistuu, vaikkei osaisi lukea. Lukeminen tosin syventää oppimiskokemusta. Meillä lapsi on oppinut ainakin pari ensimmäistä kerättyä alkuainetta, ja pikkupeleissä opitaan myös niiden kemialliset lyhenteet. Nämä oppimalla kyllä pääsee kemian tunneilla paljon helpommalla! Ainakin Lapsimessuilla esittelijä väitti, että peliä olisi tarkoitus käyttää myös ala-asteilla opetuksen osana. Iloinen asia onkin, että kouluunkin tehty opetuspeli on myös viihdyttävä.

Peli on enimmäkseen mainokseton. Joissain kohdissa mainoksia tulee, mutta ne voi välttää. Euron kuukausimaksulla pelistä voi poistaa mainokset ja saada yliopistotutkijoiden tekemiä fysiikan opetusvideoita tilalle. Tätä ominaisuutta en tosin vielä meidän pelistä löytänyt, enkä tiedä onko se ihan vielä käytössäkään, sillä virallisesti peli kai julkaistaan vasta tässä kuussa.

Mainoksia on kuitenkin paljon vähemmän kuin monissa kaupallisissa lastenpeleissä, eikä pelin sisäisiä ostoja ole ainakaan meille tarjottu vielä ollenkaan – ja tämä on hyvä.

Suosittelen ainakin kokeilemaan, innostutaanko teilläkin alkuaineista!

Mistä tavarat tulevat?

mistatavarattulevat

Mistä tavarat tulevat on lastenkirjaksi hyvin perusteellinen tietokirja. Se kertoo lusikan, t-paidan, leivän, tuolin, kirjan ja lasin koko valmistuksen kaikkine vaiheineen. Lisäksi saatetaan käydä läpi vaatetuksen historiaa ja erilaisia leipiä eri puolella maailmaa. Jokaisesta aiheesta on yksi aukeama, jossa esitellään tuotteen historiaa. Tämän aukeaman voi avata tuplakokoiseksi jättiaukeamaksi, jossa vähän kuin karttana näytetään tuotteen valmistus eri vaiheineen. Esimerkiksi tuoliin tarvitaan puuta ja liimaa, joten kuvassa on metsätyömaa ja saha ja toisella puolella kemikaalitehdas. Näistä mennään huonekalutehtaaseen ja sieltä huonekalukauppaan. Jokaisessa näissä kohdassa on vielä oma avattava minikirjansa, jossa kerrotaan vaihe vaiheelta tehtaan toiminta. Esimerkiksi leivän valmistuksessa liikkeelle lähdetään suolakaivokselta asti!

Tietoa on siis tosi paljon, ja siitä suuri osa aikuisellekin uutta. Aloinkin itsekseni ihan mielenkiinnolla katselemaan lusikan teon vaiheita. Perusteellisuus on siis kirjan valtti, mutta myös sen heikko kohta. Tiedon määrän vuoksi minunkin oli vaikea hahmottaa aluksi, mitä kannattaisi lukea ensin ja mihin keskittyä. Siltä se vaikutti lapsellakin, joka kyllä luki kirjan läpi, mutta ei tosiaankaan jaksanut jäädä jokaiseen nippelitietoon tai minikirjaan katsomaan. Jäin miettimään, jäikö kirjasta mieleen kovinkaan paljon. Kontrasti oli iso Välipalani – Mistä ruoka tulee? -kirjaan, jossa tietoa on vähemmän, mutta siitä on poimittu vain ihan olennaisimmat kohdat, minkä vuoksi tuntui että siitä lopulta kuitenkin oppi enemmän.

Siitä huolimatta kirja on upeasti tehty. Se sopii mielestäni parhaiten yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi ja ehkä yksi tuote kerrallaan. Ja toisaalta, jos keskittyminen ei riitä, joka kohdasta voi myös lukea vain osan tiedosta. Perusteellisuutensa puolesta tämä kirja sopisi vaikka kouluun oppikirjaksi.

Butterworth/Gaggiotti: Välipalani – Mistä ruoka tulee?

valipalanimistaruokatulee

Välipalani – Mistä ruoka tulee? on Tacticin kevätuutuus. Minulle kiitollisuus on yksi niistä tärkeistä elämänarvoista, joita haluan lapsilleni opettaa, ja sen opettamiseen ajattelin tätä kirjaa. Kun ymmärtää, miten monet kädet ovat olleet mukana siinä, että ruoka päätyy lautaselleni, ainakin minä löydän uudenlaista arvostusta ruokaan, jota muuten saattaisi syödä sen enempää ajattelematta.

Tässä kirjassa kerrotaan yhden välipalan tarina. Kirjan lapsilla on kerhoeväinä voileipiä, tomaatteja, porkkanoita, suklaakeksi, klementiinejä ja omenapillimehu. Sitten aukeama ja ruoka-aine kerrallaan kerrotaan, missä raaka-aineet valmistetaan ja miten niitä käsitellään, jotta ne päätyvät lopulta kaupan hyllylle ja siitä eväsrasiaan.  Etenkin suklaan valmistusvaiheet ja matka maailman ympäri tekivät minuun vaikutuksen. Lopussa esiteellään vielä ruokaympyrä ja annetaan ohjeita terveelliseen elämäntapaan – juo paljon vettä, syö kunnon aamiainen, liiku tunti päivässä (suomalainen suositus lapsille tosin on kolme tuntia!) ja syö ainakin viittä eri hedelmää ja vihannesta joka päivä.

Minusta kirja on hyvin onnistunut. Monet lasten tietokirjat ovat sekavia tai ahdettu täyteen nippelitietoa, mutta tässä kirjassa sivut ovat levollisia, teksti sujuvaa ja monimutkaiset asiat tiivistetty yksinkertaisiksi lauseiksi. Siksi kirja sopiikin jo nuoremmillekin lukijoille, ja toisaalta asia on kiinnostavaa vielä ala-asteen ekoilla luokillakin. 6-vuotiaskin kirjasta piti, mutta en usko hänen ainakaan oma-aloitteisesti palaavan kirjan pariin uudelleen, ainakaan kovin usein – mutta ehkä asia tulikin jo kerralla selväksi.

 

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Klassisen musiikin kerho

klassisenmusiikinkerhoTästä suloisesta taaperokirjasta tuli nopeasti äidin suosikki. 2-vuotias pikkulukija ilmaisi ensin aika vahvasti, että söpöt eläinkuvat eivät kiinnosta, mutta kun huomasi, että kirjasta kuuluu ääniä, kirja ei-niin-yllättäen kelpasikin – ja ei edes haitannut, että äänet ovat klassista musiikkia.

Hassu juttu tuo klassinen musiikki. Minulla oli lapsena sellainen käsitys, että kun lapset kasvavat aikuisiksi, kaikki alkavat jostain syystä kuuntelemaan klassista musiikkia. Päätin silloin, että minusta ei sellaista ainakaan tule. No, vähän myöhemmin huomasin, että aika monille aikuisille ei edes käy niin, mutta jostain syystä minulle kävi. Olen alkanut ensinnäkin kaipaamaan hiljaisuutta, ja minun on vaikea sietää taustamusiikkia. Jos kuuntelen musiikkia, haluan keskittyä siihen. Ja ihan huomaamatta olen alkanut ajatella, että lapsille on tärkeää opettaa sellaisia asioita kuin klassisen musiikin säveltäjiä ja taidehistoriaa – ja vielä tärkeämpänä taiteesta ja vanhasta musiikista nauttimista. Kun muut veivät vauvojaan rokkimuskariin, meillä kuunneltiin Mozartia, ja vanhempi lapsi halusikin alkaa harrastamaan klassista musiikkia.

Tällä kirjalla olen esitellyt kuuluisia kappaleita meidän pienemmälle pojalle. Tykkään itse tosi paljon kirjan kuvituksesta, joka on rauhallinen, mutta ei liian söpö vaan enemmänkin humoristinen. Etenkin balettia tanssiva vaaleanpunainen virtahepo jotenkin vetoaa minuun, ehkä näen siinä itseni… Ylipäänsä pidän kirjoista, jotka antavat kuvat klassisen musiikin kappaleille. Minua ne auttavat lähestymään musiikkia, ja uskon että auttavat monia lapsiakin. Tosin tutuissa kappaleissa saattaa kuvitus olla välillä ihan erilainen kuin oma mielikuva, kuten tämän kirjan Bachin Airissa, joka oli oma lempikappaleeni lapsena. En ole koskaan osannut kuulla sitä romanttisena kappaleena, niin kui tämän kirjan kuvassa.

Aluksi mietin kyllä, mitä järkeä on 2-vuotiaalle opettaa klassisen musiikin säveltäjien ja kappaleiden nimiä. Mutta 2-vuotiaan oppimiskapasiteetti on tosi suuri, ja ehkä oma mieli on vain rajoittunut opettamaan niitä värejä, muotoja ja arjen asioita. Lapsi nimittäin oppi nopeasti tunnistamaan kappaleet ja niiden säveltäjien nimet, kun kirjaa on katseltu meillä aika paljon.

Harmi vain, että musiikkipätkät kirjassa ovat tosi lyhyitä, 5-6 sekunnin pituisia. Niissä kuuluvat vain siis alkutahdit. Minusta tuntui, että lapsikin olisi voinut helposti kuunnella musiikkia vähän pidemmän pätkän, ja eiköhän nykyteknologialla sitä ole mahdollista kirjaan laittaakin pikkuisen enemmän. No, onneksi jokainen kappaleista löytyy helposti Youtubesta, jos niitä haluaa kuunnella enemmän, ja niin me ollaankin jo tehty.

Lapsimessuilla 6-vuotiaan kanssa

lapsimessut

Nyt on sanottava, että ensimmäistä kertaa Lapsimessujen jälkeen minulla oli sellainen olo, että meillä oli ihan oikeasti hauskaa. Tai siis onhan siellä kivaa ollut joka kerta ja siksi käyn siellä aina uudestaan. Tällä kertaa vain kukaan ei kiukutellut nälkäänsä tai lähtenyt juoksemaan yllättäen päätäpahkaa ihmisvilinään. Lapset eivät tapelleet keskenään kun niitä oli vain yksi, eivätkä halunneet tehdä kaiken aikaa jotain ihan eri asioita. Aiemminhan olen aina ollut liikkeellä useamman lapsen kanssa, joihin on saattanut kuulua myös lapsen paras kaveri tai vilkas serkku, ja viime vuonna hyvin kiukkuinen 1-vuotias.

Nyt kun mukana oli vain yksi iso lapsi, minä sain:

  • Katsoa rauhassa Teatteri Hevosenkengän esityksen alusta loppuun asti
  • Jutella rauhassa ihmisten kanssa, kun löysin jotain ammatillisesti kiinnostavaa – olen siis palaamassa tekemään työtä lasten  kanssa myös muualla kuin kotona
  • Käydä jokaisessa kiinnostavassa kojussa
  • Ehtiä innostua rauhassa lapsen kanssa kaikesta kiinnostavasta
  • Ja tehdä jopa ostoksia ihan rauhassa ja niistä yhdessä keskustellen (paitsi silloin kun en ostanut sitä yli sadan euron robottia heräteostoksena…)

Tällä kertaa pääsimme jopa sinne model expon puolelle. Minulla oli aamulla vielä pieni pelko siitä, että lapsimessut olisivat jo vähän liian lapselliset 6-vuotiaalle, mutta siinä olin kyllä ihan väärässä. Satuhahmot innostivat edelleen ihan täysillä, mutta samalla päästiin ihastelemaan jo isompien juttuja, kuten legokaupunkia, pienoisjunaratoja, robotteja ja virtual reality -laseja. Kävimme myös monessa askartelupisteessä tekemässä ainakin rintamerkkejä ja hassun hatun (jonka tosin sitten unohdimme Messukeskukseen, mutta päätimme kotona tehdä uuden tilalle).

Hyvä fiilis siis jäi messuista, ja sellainen, että esikoinen taitaa tulla mukaan vielä aika monena vuonna. Tosin ehkä pikkuvelikin jo ensi vuonna voisi päästä mukaan. Parasta antia oli ehdottomasti tuo Hevosenkengän prinsessamyyttejä parodioiva esitys Lohikäärme ja seitsemän prinsessaa. Mietin tosin, miten lapset ymmärsivät sitä parodiana, kun käytäväpuheista sain sen käsityksen, että se meni ohi joiltain aikuisiltakin. Minut se kuitenkin sain nauramaan niin näytelmälle kuin itsellenikin – miten sitä kuvitteleekin aina, että itsen pitäisi olla jotenkin erityisen täydellinen kelvatakseen muille, vaikka eivät ne muutkaan sen kummempia oikeasti ole.

Vaateputiikkeja messuilla tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen, ja jotkut taisivat olla lähinnä vaateostoksilla ja toki parhaimpiinsa pukeutuneina. Minulta se puoli jäi penkomatta, vaikka yhdet samanlaiset hauskat t-paidat pojille löysinkin. Blogiin löytyi myös pari kirjaa ja yksi peli, josta olen aika innoissani.  Niistä lisää myöhemmin! :)

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!