Aihearkisto: Kaikki artikkelit

Lastenkirjojen klassikoita ilmaiseksi netistä

Aloin aamusella selailemaan Elisan e-kirjakaupan ilmaisten kirjojen valikoimaa, ajatuksena että sieltä löytyy varmaan kasa kirjoja, joita kukaan ei halua enää lukea… mutta miten väärässä olinkaan! Heti etusivulta pomppasi esiin useita omia suosikkikirjojani, jotka muuten ovat lastenkirjoja, tai ainakin lapsille/kouluikäisille sopivia kirjoja, joista jokaista suosittelen luettavaksi!

Ilmaiseksi ja suomen kielellä siis löytyvät ainakin nämä:

Charles Dickens: Saiturin joulu

L.M. Montgomery: Anna-sarja

Jules Vernen kirjat

Zacharias Topelius: Talvi-iltain tarinoita ja Lukemisia lapsille

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Aikuisille palvelusta löytyy iso joukko kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja ja valittu joukko ulkomaisia, kuten Austenia ja Dickensiä, jotka ovat omat suosikkini. Ne tekivät teini-ikäisenä niin suuren vaikutuksen, että siihen harva kirja on enää sen jälkeen yltänyt.

Ihanaa että tällainen palvelu on! Vähään aikaan ei tarvitse miettiä, mitä lukisi mökillä tai junamatkoilla…

A sanoi Agricola

asanoiagricola

A sanoi Agricola oli kirjastoreissun kiva löytö viime viikolla. Se totta puhuen päältä päin näytti aika puisevalta lasten tietokirjalta, mutta sisäsivuilta löytyikin mukaansatempaava ja hienosti, hieman sarjakuvamaisesti kuvitettu tarina.

Kirja kertoo, kuten nimestä voi päätellä, Mikael Agricolan elämästä. Jokainen meistä tietää, että Agricola suomensi Raamatun ja kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen aapisen, mutta ainakin minulle hänen elämänsä monet muut käänteet olivat – no, eivät ehkä uutta tietoa, mutta sitä mitä koulusta ei selvästikään mieleen jäänyt. Luin kirjaa eskarilaisen kanssa, joka kyllä kiinnostui kirjan kanssa suomen kirjakielen synnystä ja eri murteista. Kirja myös elävästi kuvasi sitä innostusta, mikä tuli ihan ensimmäisen suomenkielisen kirjan julkaisusta. Kun elää näin kirjojen keskellä, ei osaa edes kuvitella millaista elämä olisi, jos meillä ei olisi vaikkapa yhtään lastenkirjaa omalla kielellä. Tästä päädyimmekin keskustelemaan siitä, että kaikilla maailman kielillä ei ole vielä omaa kirjakieltä, ja joissakin maissa edelleenkään lapsilla ei ole luettavana yhtään kirjaa – jopa joissakin sellaisissa maissa, joista meidän lasten joidenkin kavereiden vanhemmat tulevat.

Keskivaiheilla kirja vähän pitkäveteistyi, kun se päätyi luennoimaan Lutherin ajatuksista. Ei sillä etteivätkö ne minusta tärkeitä olisi, mutta huomasin että niin lapsen kuin minunkin huomio herpaantui tässä kohden. Loppua kohden kirja taas parani, ja parasta lapsesta olivat loppusivut, jossa oli erilaisia fraaseja keskiajan suomen kielellä ja ”nykykoululaisen kielellä”, vaikka täytyy sanoa että tuo kieli oli kyllä meidän perheelle ihan yhtä vierasta kuin vanha suomikin.

Uusinta: Tiheikön väen kootut kertomukset

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta maaliskuulta 2016. Kirja on edelleen suloisimpia lastenkirjoja, mitä tiedän, ja sopii etenkin rauhallisiin kesäiltapäiviin!IMG_20160306_145330

Tiheikön väen kootut kertomukset on ollut minun ja esikoisen lukukirjana jo jonkin aikaa. Lainasimme ensin kirjastosta muutaman myöhemmin kirjoitetun tarinan, kunnes löysin tämän kirjan, jossa on kaikki tarinat koottuna yksiin kansiin.

Kirjan kuvitukset olivat etäisesti tutun näköisiä, vaikka itse en muist alapsena kirjoja lukeneeni – siitäkin huolimatta, että Jill Barkleyn Tiheikön väki oli suosittu juuri 80- ja 90-luvuilla, kun itse olin lapsi. Kuvitukset ovatkin kirjassa ehdottomasti parasta, ja voi hyvin olla että niitä on nähnyt jossain julisteessa tai ehkä kiiltokuvissa. Romanttisissa, suloisen vanhahtavissa kuvissa seikkailee pellon reunassa oleva hiirien kylä, jotka elävät harmonista kyläelämää ja joutuvat välillä sopivan pieniin seikkailuihin.

IMG_20160306_145519

Jokainen tarina on tasan kolmenkymmenen sivun pituinen, ja aika sopivan pituinen 5-vuotiaan lukuhetkiin. Tai ehkä vielä sopivampi äidille, joka ei jaksa keskittyä ääneen lukemiseen pitkään – lapsi varmaan jaksaisi kuunnella tarinoita useamman putkeen. Tarinat eivät ole minusta ihan yhtä kiinnostavia kuin kuvitukset. Pidän tarinoissa rauhallisuudesta, luonnon kuvauksesta ja yhteisöllisen ja omavaraisen elämän kuvauksesta. Barkley olikin tutkinut viisi vuotta niin luontoa kuin maaseudun vanhaa elämäntapaa ja erilaisia perinnetaitojakin ennen kuin alkoi kirjoittamaan ja piirtämään kirjasarjaa.

Jokaisessa tarinassa on myös joku pieni seikkailu, jossa on hieman jännitystä, mutta ei mitään oikeasti pelottavaa, ja jotka aina päättyvät hyvin. Ehkä näiden seikkailuiden kohdalla minulla jäi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli. Odotin tarinalta jotain enemmän. Ehkä seikkailun alun jännitys sai odottamaan vähän jännittävämpiä käänteitä myös itse seikkailussa. Seikkailut eivät myöskään tuntuneet kovin omaperäisiltä. Tuntui että ne toisivat samoja aiheita kuin niin monet muutkin seikkailukirjat. Lasta tämä silti tuskin haittaa, kun luettuja kirjoja ei ole yhtä paljon takana kuin minulla, joka istuin ison osan lapsuuttani nenä kiinni kirjoissa, eikä lukuinto ole lopahtanut aikuisenakaan.

IMG_20160306_145356

Toisaalta seikkailut tuntuvat myös realistisilta, sellaisilta joihin itse voisi joutuakin – tavallisen elämän kommelluksilta, jotka sillä hetkellä ovat vähän huolestuttavia, ja jotka päättyvät yleensä iloisesti, mutta ilman mitään sen suurempaa loppukliimaksia. Tarkoitan sellaisia arkisia seikkailuja, kuin jos vaikka eksyy metsään, ja hauska seikkailusta tulee kun löytää metsälammen, jonka luona syödä eväitä, kunnes huomaakin jonkun tutun puun jonka avulla suunnistaa takaisin tielle. Vähän sitä tasoa ovat tämän kirjan seikkailut. Ne saavat myös rakastamaan omaa arkeaan ja sen pieniä seikkailuja. Kirja, joka saa näkemään iloa ja hohtoa arkielämästä, on arvokas aarre.

IMG_20160306_145429

Uusinta: Maailman suurin sänky


Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta marraskuulta 2015.
maailmansuurinsanky
Lastenkirjoissa vauvanhoitonormeina edelleen tuntuvat olevan pinnasänky (omassa huoneessa), tuttipullo ja rattaat. Kun välillä näkeekin kirjassa vauvan rinnalla tai kantoliinassa, melkein hätkähtää – kiva että joku kuvasi tämän näin! Se kertoo siitä, miten tottunut on näkemään kuvia lapsista omissa huoneissa ja tuttipulloa imien. Kuviin on tottunut niin, että itsekin huomaan välillä piirtäväni lapsen yksin omassa sängyssä, vaikka meillä koko perhe nukkuu samassa huoneessa kolmessa vierekkäisessä sängyssä, pojat eivät ole koskaan huolineet pulloa (vaikka yritetty on) ja kantoliinassa ovat saaneet olla niin pitkään kuin selkäni on kestänyt, mikä ei ole näiden kasvuvauhdilla ollut kovin montaa kuukautta.

IMG_20140603_031625

Maailman suurin sänky olikin varmaan ensimmäinen vastaan tullut kirja, joka kertoi perhepedissä nukkumisesta. Kirjan perhe nukkuu samassa sängyssä, mutta kun lapsia alkaa olla jo kuusi, sänky alkaa tuntua hieman ahtaalta. (Meillä se tuntuu jo kahden kanssa silloin, kun molemmat kömpivät samaan aikaan meidän peittojen alle nukkumaan…) Perheen isä päättää rakentaa sängyn, johon koko perhe mahtuisi niin, että kenenkään varpaat eivät olisi toisen suussa. Sen vuoksi talon kaikki sisäseinät pitää kaataa, jotta sänky mahtuisi kotiin.

Kirja ei kerro kuitenkaan pelkästä nukkumisesta. Sängystä nimittäin tulee niin painava, että se kaataa lopulta ulkoseinätkit ja lähtee vierimään rinnettä alas. Lopulta perhe päätyy rakentamaan kerrossängyt lapsille, mutta yöllä kaikilla tulee toisiaan ikävä.

IMG_20140603_031537

Kirjan viesti tuoreille vanhemmille voisikin olla, että jos mietitte uuden sängyn hankkimista, hankkikaa niin iso, että lapsia ei tarvitse nostaa pois sängystä vain siksi, että sänkyyn tulee liian ahdasta. Jotkut lapset pysyvät kyllä omassa sängyssään, jotkut jopa omassa huoneessaan, mutta monet haluavat mieluiten nukkua lähellä vanhempiaan kouluikään asti. Ja sen ymmärrän hyvin, minäkin nukun parhaiten kun oma perhe on ympärillä.

Ja viesti taas niille, joilla lapsia jo on ja sängyssä tulee ahdasta: Jos kaupasta ei löydy tarpeeksi leveää sänkyä, sellaisen voi tehdä itse. Sitä itse asiassa olemme miettineet mekin.

Ei, emme muuten rakentaneet isoa sänkyä. Mutta nyt meillä on niin iso makkari, että sinne vihdoin mahtuu useampi sänky vierekkäin, ja siellä voi silti jopa vielä kävellä.

Uusinta: Laulava lasten lintukirja

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen.

IMG_0443Tässä sellainen kirja, jota meillä on luettu siitä asti, kun se aikoinaan on meille tullut. Kolme vuotta sitten sitä luki esikoinen isänsä kanssa, ja minäkin toivoin oppivani tunnistamaan lintuja. Kirjoitin silloin, että unelmanani on olla äiti, joka osaa opettaa luonnossa lapsille lintujen ja kasvien nimiä. No, mitä sitten kävikään? Ainakin sinne päin on tultu. Tunnistan jo monia pihapiirin lintuja, mutta hidasta oppiminen on. Minulla ei ole sellaista luontaista luonnontuntemisen lahjaa. Muutamat linnut tunnistan jopa äänestä, mutta vain ne helpoimmat.

Meidän esikoinen tunnistaa muutaman linnun, mutta 2-vuotias veljensä tunnistaa niitä varmaan jo enemmän. Lapsilla vain on erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja meidän pikkuinen on tosi kiinnostunut luonnosta. Vaikka hän ei vielä paljon puhu, hän tunnistaa jo lokin, rastaan ja kraa kraan eli variksen, ja linnun laulua kuullessaan osaa hienosti imitoida lintujen ääniä.

Siksi ei olekaan varmaan yllätys, että nyt tästä on tullut yksi kuopuksen lempikirjoista. Myös samanlaista kirjaa, jossa on muita luonnon ja eläinten ääniä, meillä luetaan just nyt.

IMG_0444

Talitiainen sanoo ti-ti-tyy. Olen tarkistanut sen nyt kirjasta monta kertaa, ja olen jo aika varma, että erotan talitiaisen ja varpusen toisistaan. Tämä on kuitenkin vaatinut sellaista ponnistelua, että alan uskoa, että minun mielestäni puuttuu sellainen alue, johon lintutietoutta voisi laittaa. Mutta tämän kirjan syytä se ei ole. Kirja on tosi mainio, ja Tepsu tykkää siitä paljon. Tepsu onkin lukenut sitä isänsä kanssa, ja minun täytynee tyytyä siihen, että meillä kotona on kaksi söpöä poikaa, jotka saavat briljeerata minulle lintutietoudellaan. Suosittelen siis kirjaa – ainoa miinus siitä, että lintujen kuvat ovat aika pieniä. Lintukirjoissa toivoisi vähän isompia kuvia, kun luonnossa lintuja pääsee harvemmin katsomaan yhtä läheltä kuin kuvissa.

Sain kirjan arvosteltavaksi Kids.fi:stä. Heillä monenlaisia hauskoja lastenkirjoja, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Thorbjorn Egner: Satu hammaspeikoista

Satu hammaspeikoista kertoo kahdesta suussa asuvasta hammaspeikosta, jotka rakentavattaloaan huono-onnisen Jussin suuhun ja aikovat pitää siellä juhlat. Hammaslääkäri pistää peikkojen suunnitelmille stopin, minkä jälkeen Jussi ei enää unohda harjata hampaitaan.satuhammaspeikoista

Enkä muuten minäkään. Johtuukohan se tästä kirjasta, että vaikka kaikki muut elämän rutiinit ovat sellaisia, että ne saattavat joskus jäädä hoitamatta, hampaita en jätä koskaan pesemättä. Jos yksikin kerta jostain syystä jää väliin, alan jo huolestua, että minulle tulee reikiä. Ja voi sitä kapinallista oloa mikä tuli, kun yhden kerran uskalsin ihan kiusallani sittenkin jättää hampaat illalla pesemättä.

Kirjaa lukiessa mietin kyllä, miksi juuri tämä kirja teki minuun sellaisen vaikutuksen, että piirsin siitä myöhemmin jopa kymmenensivuisen sarjakuvan, joka minulla edelleen on tallessa. Kyllähän kirja kutkuttaa mielikuvitusta ja aiheena tulee varsin lähelle. Sen huomasin myös meidän 6-vuotiaasta, joka heti alkoi miettimään, millainen hammaspeikkojen talo on ja mistä ruoista se ehkä on rakennettu. Hänkin kuunteli tarinan hyvin kiinnostuneena alusta loppuun yhtenä iltana. Ehkä sille ei aina selitystä löydykään, miksi joku kirja kolahtaa. Jospa vain aika, paikka ja tilanne olivat juuri kohdallaan.

Kyllä kirja lumovoimansa oli tähän päivään silti säilyttänyt. Sopii etenkin perheisiin, joissa kamppaillaan hampaiden harjauksen kanssa, mutta ei ehkä niihin, joissa pelätään hammaslääkäriä.

Jukka Itkonen/Matti Pikkujämsä: Hirvi irvistää

hirviirvistaa

Tässä on eläinkirja minun makuuni. Jukka Itkonen on runoillut suomalaisista eläimistä runoja, jotka kivasti kuvaavat eläimen olemusta. Runot ovat hauskoja, kieli on kaunista ja runoista jopa oppii vaikka, että saukko syö kaloja ja on leikkisä, tai pöllö pyydystää yöllä päästäisiä poikasilleen. Luontoa kuvataankin realistisesti, ei söpöstellen eikä liikaa inhimillistäen, vaikka Pikkujämsän kuvitusten eläimet ovatkin ilmeikkäitä ja sympaattisen oloisia.

Ja Pikkujämsän kuvitus – no, hän nyt vain on kuvittajien parhaimmistoa, joten ei siitä sen enempää :).

Kaksivuotias kuuntelija opetteli mielellään eläinten nimiä ja toisteli runoja perässä. Jaksoipa jopa kuunnella kirjan puoliväliin asti. Kuusivuotias oli ehtinyt lukea jo kirjan itsekseen ennen kuin pääsimme sitä lukemaan yhdessä, mutta kuunteli myös mielellään minun lukemana runoja. Yksi runo herättivät myös filosofiseen pohditaan siitä, tietääkö eläin tekevänsä oikein tai väärin, kun taas toinen innosti hyppäämään veteen kuin majava. Hyttysruno oli niin elävän oloinen, että sitä ei olisi haluttu kuunnella ollenkaan.

LIEROKYSYMYS
Ensin suora, sitten kiero,
kastemato, eli liero, maata myöten mataa.
Syyspäivä, vettä sataa.
Lehdet alkaa maatua.
Voiko kastemato kaatua?
Mietitäänpä vähän
vastausta tähän.

Jukka Itkosen maanläheiset runot toimivat monille sellaisillekin, jotka eivät runokirjoista muuten välitä. Tätä kirjaa kannattaa siis kokeilla, jos haluaa lapsia tutustuttaa runojen maailmaan.

Stone Age Junior

IMG_20170420_183805

Lähdin pari viikkoa sitten esikoisen kanssa pianotunnin jälkeen kirjastoon pelaamaan kahdestaan lautapelejä, ja harmitti, etten ollut keksinyt sitä jo aiemmin. Aiemmin meidän perhelauantai oli koostunut lautapelien pelaamisesta, mutta siinä vaiheessa kun pienempi alkoi liikkumaan, 16niiden pelaamisesta tuli aika mahdotonta. Ostimme silloin olohuoneeseen korkean pöydän ja baarijakkarat, ja se toimi pari viikkoa, kunnes vauva oppi kiipeämään ja löysin sen erään kerran sieltä puolitoista metriä korkean pöydän päältä, minkä jälkeen se pöytä sai lähteä.

Pelasimme sillä kertaa Stone Age Junioria, joka voitti Saksan parhaan lastenpelin palkinnon vuonna 2016. Peli on yksinkertainen, melko helppo oppia ja perustuu sattumaan ja muistiin. (Mutta koska tarkka muisti puuttui meiltä molemmilta pelaajilta, oli pelissä ehkä tarpeeksi haastetta meille näinkin 😉 .) Meille molemmille jäi sellainen olo, että peliä olisi kiva päästä pelaamaan pian uudestaan, mikä on aina hyvä merkki.

Pelissä liikutaan kivikaudella, ja sääntövihkossa kerrotaankin ensin kivikauden elämästä. Pelissä on tarkoitus rakentaa kolmen majan kylä, ja majanrakennukseen tarvitaan tarvikkeita, joita pelissä keräillään: marjoja, norsunluuta, nuolenkärkiä, saviruukkuja ja kaloja. Liikkuminen tapahtuu laudan ympärillä olevia vihreitä kortteja kääntämällä. Kun maja on rakennettu, kaikki vihreät merkit käännetään takaisin väärinpäin, ja vain kahden paikkaa vaihdetaan. Tästä eteenpäin tarvitaankin muistia, sillä peli helpottuu huomattavasti, jos muistaa missä oli juuri se liikkumismerkki, jota itse sillä hetkellä tarvitsisi.

Pelin ikäsuositus on viidestä vuodesta eteenpäin. Se sopii hyvin perhepeliksi, jossa eri ikäiset lapset pysyvät pelin perässä. Pelin kestokaan ei ole kovin pitkä, joten kenenkään kärsivällisyys ei ehdi loppua kesken. Paljon isommille tosin peli käy nopeasti liian helpoksi. Itsekään en sitä joka viikko jaksaisi pelata (niin kuin en kovin montaa muutakaan peliä), mutta kun peliä pelaa silloin tällöin, hauskuus kyllä säilyy.

Mistä tavarat tulevat?

mistatavarattulevat

Mistä tavarat tulevat on lastenkirjaksi hyvin perusteellinen tietokirja. Se kertoo lusikan, t-paidan, leivän, tuolin, kirjan ja lasin koko valmistuksen kaikkine vaiheineen. Lisäksi saatetaan käydä läpi vaatetuksen historiaa ja erilaisia leipiä eri puolella maailmaa. Jokaisesta aiheesta on yksi aukeama, jossa esitellään tuotteen historiaa. Tämän aukeaman voi avata tuplakokoiseksi jättiaukeamaksi, jossa vähän kuin karttana näytetään tuotteen valmistus eri vaiheineen. Esimerkiksi tuoliin tarvitaan puuta ja liimaa, joten kuvassa on metsätyömaa ja saha ja toisella puolella kemikaalitehdas. Näistä mennään huonekalutehtaaseen ja sieltä huonekalukauppaan. Jokaisessa näissä kohdassa on vielä oma avattava minikirjansa, jossa kerrotaan vaihe vaiheelta tehtaan toiminta. Esimerkiksi leivän valmistuksessa liikkeelle lähdetään suolakaivokselta asti!

Tietoa on siis tosi paljon, ja siitä suuri osa aikuisellekin uutta. Aloinkin itsekseni ihan mielenkiinnolla katselemaan lusikan teon vaiheita. Perusteellisuus on siis kirjan valtti, mutta myös sen heikko kohta. Tiedon määrän vuoksi minunkin oli vaikea hahmottaa aluksi, mitä kannattaisi lukea ensin ja mihin keskittyä. Siltä se vaikutti lapsellakin, joka kyllä luki kirjan läpi, mutta ei tosiaankaan jaksanut jäädä jokaiseen nippelitietoon tai minikirjaan katsomaan. Jäin miettimään, jäikö kirjasta mieleen kovinkaan paljon. Kontrasti oli iso Välipalani – Mistä ruoka tulee? -kirjaan, jossa tietoa on vähemmän, mutta siitä on poimittu vain ihan olennaisimmat kohdat, minkä vuoksi tuntui että siitä lopulta kuitenkin oppi enemmän.

Siitä huolimatta kirja on upeasti tehty. Se sopii mielestäni parhaiten yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi ja ehkä yksi tuote kerrallaan. Ja toisaalta, jos keskittyminen ei riitä, joka kohdasta voi myös lukea vain osan tiedosta. Perusteellisuutensa puolesta tämä kirja sopisi vaikka kouluun oppikirjaksi.

Butterworth/Gaggiotti: Välipalani – Mistä ruoka tulee?

valipalanimistaruokatulee

Välipalani – Mistä ruoka tulee? on Tacticin kevätuutuus. Minulle kiitollisuus on yksi niistä tärkeistä elämänarvoista, joita haluan lapsilleni opettaa, ja sen opettamiseen ajattelin tätä kirjaa. Kun ymmärtää, miten monet kädet ovat olleet mukana siinä, että ruoka päätyy lautaselleni, ainakin minä löydän uudenlaista arvostusta ruokaan, jota muuten saattaisi syödä sen enempää ajattelematta.

Tässä kirjassa kerrotaan yhden välipalan tarina. Kirjan lapsilla on kerhoeväinä voileipiä, tomaatteja, porkkanoita, suklaakeksi, klementiinejä ja omenapillimehu. Sitten aukeama ja ruoka-aine kerrallaan kerrotaan, missä raaka-aineet valmistetaan ja miten niitä käsitellään, jotta ne päätyvät lopulta kaupan hyllylle ja siitä eväsrasiaan.  Etenkin suklaan valmistusvaiheet ja matka maailman ympäri tekivät minuun vaikutuksen. Lopussa esiteellään vielä ruokaympyrä ja annetaan ohjeita terveelliseen elämäntapaan – juo paljon vettä, syö kunnon aamiainen, liiku tunti päivässä (suomalainen suositus lapsille tosin on kolme tuntia!) ja syö ainakin viittä eri hedelmää ja vihannesta joka päivä.

Minusta kirja on hyvin onnistunut. Monet lasten tietokirjat ovat sekavia tai ahdettu täyteen nippelitietoa, mutta tässä kirjassa sivut ovat levollisia, teksti sujuvaa ja monimutkaiset asiat tiivistetty yksinkertaisiksi lauseiksi. Siksi kirja sopiikin jo nuoremmillekin lukijoille, ja toisaalta asia on kiinnostavaa vielä ala-asteen ekoilla luokillakin. 6-vuotiaskin kirjasta piti, mutta en usko hänen ainakaan oma-aloitteisesti palaavan kirjan pariin uudelleen, ainakaan kovin usein – mutta ehkä asia tulikin jo kerralla selväksi.