Aihearkisto: 0-1-vuotiaille

Uusinta: Suomen lasten laulukirja

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä kirja on esitelty aiemmassa blogissani joulukuussa 2012.

suomenlastenlaulukirja2

Suomen lasten laulukirja on ollut kaikista blogissa esitellyistä kirjoista luetuin – ei, vaan sittenkin lauletuin. Se oli myös ensimmäinen kirja, jossa minä näin Matti Pikkujämsän kuvitusta, ja ekalla kerralla kuvitus oli vielä kaikista ihastuttavin, kun näitä kuvia ei näkynyt silloin vielä joka paikassa.

Kirjassa on niin kattava valikoima perinteisiä ja uudempiakin lastenlauluja, että sieltä riittää meille yhä uutta opeteltavaa. Toki myös uudemmat soivat laulukirjat ovat olleet kovassa kuuntelussa, mutta koska meillä myös soitetaan itse, ovat kirjan helpot kitarasoinnut tässä hyvin iloinen asia. Näitä on soiteltu myös kitaran kanssa naapurin lasten kanssa pihalla, lasten synttäreillä ja pikkujouluissa.

suomenlastenlaulukirja

Suloista oli löytää blogista kuva silloisesta 1-vuotiaasta kuuntelemassa äidin laulamana lempilauluaan, jota laulettiin uudestaan ja uudestaan. Silloin me asuttiinkin metron varrella, ja mummolaan mentiin metrolla – tosin ei ratikalla, niin kuin meidän ihan ensimmäisestä kodista. Kuvituskin näytti kovasti kaupunginosalta, jossa silloin asuttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jo aika iso, soittaa musiikkiopistossa pianoa ja pystyisi jo joitain kirjan kappaleista soittamaan itsekin!

Klassisen musiikin kerho

klassisenmusiikinkerhoTästä suloisesta taaperokirjasta tuli nopeasti äidin suosikki. 2-vuotias pikkulukija ilmaisi ensin aika vahvasti, että söpöt eläinkuvat eivät kiinnosta, mutta kun huomasi, että kirjasta kuuluu ääniä, kirja ei-niin-yllättäen kelpasikin – ja ei edes haitannut, että äänet ovat klassista musiikkia.

Hassu juttu tuo klassinen musiikki. Minulla oli lapsena sellainen käsitys, että kun lapset kasvavat aikuisiksi, kaikki alkavat jostain syystä kuuntelemaan klassista musiikkia. Päätin silloin, että minusta ei sellaista ainakaan tule. No, vähän myöhemmin huomasin, että aika monille aikuisille ei edes käy niin, mutta jostain syystä minulle kävi. Olen alkanut ensinnäkin kaipaamaan hiljaisuutta, ja minun on vaikea sietää taustamusiikkia. Jos kuuntelen musiikkia, haluan keskittyä siihen. Ja ihan huomaamatta olen alkanut ajatella, että lapsille on tärkeää opettaa sellaisia asioita kuin klassisen musiikin säveltäjiä ja taidehistoriaa – ja vielä tärkeämpänä taiteesta ja vanhasta musiikista nauttimista. Kun muut veivät vauvojaan rokkimuskariin, meillä kuunneltiin Mozartia, ja vanhempi lapsi halusikin alkaa harrastamaan klassista musiikkia.

Tällä kirjalla olen esitellyt kuuluisia kappaleita meidän pienemmälle pojalle. Tykkään itse tosi paljon kirjan kuvituksesta, joka on rauhallinen, mutta ei liian söpö vaan enemmänkin humoristinen. Etenkin balettia tanssiva vaaleanpunainen virtahepo jotenkin vetoaa minuun, ehkä näen siinä itseni… Ylipäänsä pidän kirjoista, jotka antavat kuvat klassisen musiikin kappaleille. Minua ne auttavat lähestymään musiikkia, ja uskon että auttavat monia lapsiakin. Tosin tutuissa kappaleissa saattaa kuvitus olla välillä ihan erilainen kuin oma mielikuva, kuten tämän kirjan Bachin Airissa, joka oli oma lempikappaleeni lapsena. En ole koskaan osannut kuulla sitä romanttisena kappaleena, niin kui tämän kirjan kuvassa.

Aluksi mietin kyllä, mitä järkeä on 2-vuotiaalle opettaa klassisen musiikin säveltäjien ja kappaleiden nimiä. Mutta 2-vuotiaan oppimiskapasiteetti on tosi suuri, ja ehkä oma mieli on vain rajoittunut opettamaan niitä värejä, muotoja ja arjen asioita. Lapsi nimittäin oppi nopeasti tunnistamaan kappaleet ja niiden säveltäjien nimet, kun kirjaa on katseltu meillä aika paljon.

Harmi vain, että musiikkipätkät kirjassa ovat tosi lyhyitä, 5-6 sekunnin pituisia. Niissä kuuluvat vain siis alkutahdit. Minusta tuntui, että lapsikin olisi voinut helposti kuunnella musiikkia vähän pidemmän pätkän, ja eiköhän nykyteknologialla sitä ole mahdollista kirjaan laittaakin pikkuisen enemmän. No, onneksi jokainen kappaleista löytyy helposti Youtubesta, jos niitä haluaa kuunnella enemmän, ja niin me ollaankin jo tehty.

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Eric Hill: Mitä tehdään, Puppe?

IMG_20170227_102059

Jostain kirjakatalogista huomasin, että Puppe-kirjojen kirjoittaja Eric Hill kuoli kolme vuotta sitten. Siihen asti hän taisi tehtailla Puppe-kirjoja tiivistä tahtia, sillä ne eivät tunnu loppuvan koskaan kesken. Itselle Puppe-kirjat tuntuvat jonkinlaiselta lastenkirjojen arkkityypiltä luukkuineen ja yksinkertaisten mutta värikkäiden kuviensa vuoksi. Ilmeisesti niiden ilmestyessä 80-luvun alussa Puppe-kirjat olivat kuitenkin jotain ihan uutta, sillä Pupet olivat ensimmäisiä luukullisia lastenkirjoja. Konsepti oli niin toimiva, että erilaiset luukut ja toiminnallisuus kirjoissa on nykyään ihan arkipäivää.

Tämä Puppe-kirja on yksi meidän suosikeista, ollut taas molemmilla pojilla. Kirjassa ei kuitenkaan ole luukkuja, vaan pyöritettävä levy, josta sivulle voi vaihtaa neljä erilaista kuvaa. Ensimmäisellä aukeamalla katsotaan, mitä kaikkea Puppe näkee ikkunasta. Toisella saa valita, mitä Puppe syö aamupalaksi. Sitten pakataan tavaroita tarhareppuun, maalataan kuva äidille ja lopuksi valitaan leluja lelulaatikosta.

Vaikka lapsi varmasti osaa jo jokaisen kuvan, mikä sivulle ilmestyy, se saa aikaan saman riemun joka kerta. Ja vaikka levyn pyöritys on pienille sormille aika raskasta, sinnikkäästi kirjaa jaksetaan tutkia itsekin.

Meillä kirjaston kirjaa luettiin monta kuukautta, ja kun lopulta palautimme sen kirjastoon, juuri sillä hetkellä siitä irtosi sivu. Kirjastovirkailija totesi, että tämän kuntoinen kirja menee poistoon, ja kysyi, haluammeko kirjan omaksi! Minä teippasin suosikkikirjan ilmastointiteipillä kasaan, ja sitä luetaan meillä vielä varmasti vielä tänä vuonna monen monta kertaa.

IMG_20170227_101938

Puppe maalasi äidille puun.

Nok Nok Nok

noknoknok

Kirjan sivuilla on reikiä! Jostain syystä se tuntuu kiehtovan monia pienimpiä lukijoita. Meillä Äkkää ja tökkää -kirjoissakin huomio keskittyy toistaiseksi vain kirjassa oleviin koloihin. Maisa-hiiren tekijän Lucy Cousinsin Nok Nok Nok -kirjassa koloja on joka sivulla, ja kirjan pääosassa pieni tikka, joka opettelee juuri nokkimaan.

IMG_20160816_113054

Ensimmäisillä sivuilla reikiä on vain muutamia (ja niistäkin jokaiseen on pakko koettaa työntää oma pieni sormi). Kun tikka oppii nokkimaan, se nokkii itsensä taloon sisälle, ja kirja muuttuukin tarinasta taaperoiden sanakirjaksi, jossa reikä on kaikenlaisissa tutuissa kodin tavaroissa, vaatteissa ja ruoissa. Tässä vaiheessa myös itse päädyin juttelemaan kirjasta lapsen kanssa enemmän kuin lukemaan vain tekstiä, sillä lapsi osoitti koloja jokaista vuorollaan, mutta eri järjestyksessä kuin tavarat mainittiin tekstissä.

IMG_20160816_113127

Lopuksi, niin kuin aika monissa lasten kirjoissa, isä peittelee lapsensa nukkumaan. (Tai hetkinen, useimmissa kirjoissa se kuitenkin taitaa olla äiti!) Varmaankin kirjaa on ajateltu noin parivuotiaan iltasatukirjaksikin. Meillä kirja toimi hyvin puolitoistavuotiaalla, joita kirjat eivät kiinnosta ilman jotain ekstraa – ääniä, koloja, luukkuja. Itse innostuin raikkaista väreistä, tuoreesta ideasta ja hauskasta tarinasta.

IMG_20160816_113219

Kuuletko luonnon ääniä?

Meidän 1-vuotias kuopus ei ole juuri ollut vielä innostunut kirjoista, kun taas isoveljensä jo tuossa iässä jaksoi katsella sylissä pidempiäkin vauvakirjoja alusta loppuun. Tuntui, että piti ottaa järeämmät keinot käyttöön, että tämä tapaus tarvitsee kirjalta vähän enemmän. Heti ensimmäinen testattava äänikirja olikin menestys! En meinannut saada kirjasta edes kuvaa, kun heti kun otan kirjan käteeni, pieni kontta ainnoissaan luokseni ja haluaa katsella yhdessä kuvia ja kuunnella ääniä.

IMG_20160608_135459 (1)

Kuuletko luonnon ääniä? on myös vanhemmalle sopiva kirja, sillä äänet ovat rauhallisia, kauniita ja hiljaisia. Jokaisella aukeamalla on kuvattu jokin säätila ja tietystä kohtaa sivua painamalla saa kuulla siihen liittyvän äänimaiseman – aaltoja rannalla ja lokkien kirkunaa, raekuuron, lumihiutaleita putoamassa nuotioon. Itse pidin etenkin sateen kuuntelusta, jokin siinä ropinassa tuntuu syvästi rauhoittavalta. Ääniä kuunnellessa voi samalla katsella iloisia eläimiä, jotka iloitsevat luonnosta ja vaihtuvista säätiloista. Raekuurollakaan ei näytetä mutrunaamaa, vaan kilpikonnat tanssivat innoissaan raesateessa. Minusta onkin ollut tärkeää opettaa lapset nauttimaan kakista säätiloista, vaikka aina itsekään ei ole niin innoissaan sateeseen lähtemässä. Lapsethan keksivät sateella välillä kaikista parhaat leikit, jos vain aikuiset eivät ole opettamassa, että sateessa olisi automaattisesti aina jotain kurjaa.

IMG_20160608_135421

Sekin on tässä kirjassa hyvää, että napit eivät ole sivussa erikseen varastamassa kaikkea huomiota. Ainakin joissain toisissa nappikirjoissa kun lapset lopulta vain painelevat kilpaa nappeja enemmän kuin kuuntelevat tarinaa. Toisaalta painaa pitää välillä aika kovaa, että kaikkien sivujen läpi saa ääninappulan painettua kirjan pohjasta. 1-vuotias ei vielä itse saa ääniä kuulumaan – mutta ehkei se haittaa, koska aikusien kanssa lukeminen onkin tämän ikäiselle kaikista antoisinta.

Tästä kirjasta tuli sellainen fiilis, että tätä luetaan meillä vielä pitkään ja monta, monta kertaa!

Kuuletko luonnon ääniä?, Tactic 2016, saatu kustantajalta