Aihearkisto: 5-9-vuotiaille

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Soiva kansanlaulukirja

soivakansanlaulukirja

Tirlirlittiä soi meillä nykyään monta kertaa päivässä, ja päässä vielä useammin…

Maaliskuu oli blogissa sellainen uutuuskirjojen suma, ja niitä luetaan täällä vielä huhtikuussakin. Nyt huhtikuun alussa tuli kuitenkin kirja, jota minä olin odottanut eniten. Soivia laulukirjoja on jo jos jonkinlaista, mutta kansanlauluja niissä ei (tietääkseni) ole ollut vielä yhdessäkään. Meillä tykätään laulaa yhdessä, ja tänä vuonna olemme opetelleet joitakin kansanlauluja. Tämä tuli siis meille tosi sopivaan saumaan. Hyvää tässä on myös se, että minulle suurin osa lauluista oli ennalta tuntemattomia, toisin kuin useimmat laulut muissa soivissa laulukirjoissa. Kivaa, saa oppia uutta!

Kirjan laulut säestää Freija-yhtye, ja musiikkia on ilo kuunnella. Äänenlaatukin on hyvä ja äänen saa säädettyä tarpeeksi hiljaiselle ja kovalle. Täytyy tosin myöntää, että vähän jännitti, mitä lauluja kirjaan on valittu. Niin monissa kansanlauluissa kun on aika rivoja juttuja ja aihepiirejä varatun naisen iskemisestä petipuuhiin ja kaikkeen siltä väliltä. Pelko oli kuitenkin turha, sillä tekijät ovat osanneet asiansa. Laulut on jaoteltu viiteen aihepiiriin: laulamisen ilosta, erilaisista eläinystävistä, lemmestä ja heilastelusta, maailman meristä ja koti-ikävästä sekä kultaisesta kodista. Heilastelulauluja siis on, ja kyllä niissä ”riijataan toisen omaa”, aitan takana tapahtuu jotain ja illalla makoillaan käsivarrella – eli ei kuitenkaan mitään sellaista, jota lapsi ymmärtäisi.

Kirjan kansikuva on minusta tunnelmallinen ja tuo melkein nenään kesäyön tuoksun. Kirjan kuvituksessa on yhdistelty perinteistä ja modernia kuvastoa kivalla tavalla. Itse olisin toivonut vähän folkimpaa menoa myös kuvitukseen, mutta olenkin kansantaiteen ja kiemuraisten kukkaköynnösten ystävä. Suomalaisessa käsityöperinteessä on vain niin ihania ornamentteja, että toivoisi niidenkin tulevan osaksi seuraavienkin sukupolvien sielunmaisemaa. Nämä kuitenkin ovat makukysymyksiä, ja tässä kirjassa on taidettu ensisijaisesti haluta tuoda kansanmusiikki mukaan tähän päivään. Sitä arvostan, ja toivonkin että tämä kirja löytää tiensä yhtä moneen kirjahyllyyn kuin Soiva lastenlaulukirja. Meillä on Suomessa hienoa kulttuuriperintöä , josta on aiheellista olla ylpeä!

Tittamari Marttinen: Lemmikkien laivamatka

lemmikkienlaivamatka

Leon lemmikkiuutiset on helppolukuinen kirjasarja juuri lukemaan oppineille. Meillä on luettu melkein koko sarja läpi, ja uusinkin osa nyt heti sen ilmestyttyä.

Monet helppolukuiset kirjasarjat kertovat koululaisen elämästä. Kuitenkin suuri osa lapsista oppii nykyään lukemaan jo ennen kouluikää, ja ainakin minusta on ollut vaikea löytää varhain lukemaan oppineelle lapselle sellaista omaa lukemista, joka olisi myös aihepiiriltään sopivaa. Leon lemmikkiuutiset on kuitenkin ollut sellainen – rauhallinen, leppoisa ja kiltti, äidin mielestä jopa vähän tylsä mutta meidän lemmikeistä varsin epäkiinnostunut lapsilukija on sarjan jokaisen osan lukenut mielellään ja yleensä yhdeltä istumalta.

Sarja kertoo kolmesta kaveruksesta ja heidän lemmikeistään, kuten nimestä voi päätellä. Leo myös toimittaa lehteä, jossa kirjat tapahtumat vielä kerrotaan. Tässä kirjasarjan osassa käydään ruotsinristeilyllä, jossa tapahtuu kaikkia niitä asioita, joita ruotsinristeilyllä tapahtuu, mutta eläinten kanssa. Tosi hyvä, oli lapsen arvio kirjasta.

Vaikka tämäkin kirja meni yhdeltä istumalta, arvosanaksi lapselta tuli vain 4,9 tähteä viidestä, joka on alhaisin arvosana jonka joku valitsemani kirja on tähän mennessä saanut. Eli mukavaa luettavaa, mutta ei ihan huippua. Mukavaa luettavaa nämä helppolukuiset kirjat varmasti juuri yrittävätkin olla eivätkä tähtääkään olemaan niitä elämää mullistavia lukukokemuksia.

Tanya Stewner: Liliane Etelätuuli – Pieni aasi tekee suuria

lilianeetelatuuli

Liliane Etelätuuli on uudehko saksalainen lastenkirjasarja, joka Suomessa vielä on aika tuntematon, vaikka Saksassa se onkin ollut suosittu. Saksassa sen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2007, ja nyt Suomessa sitä on alkanut julkaista Aurinko-kustannus.

Liliane on ala-asteikäinen tyttö, jonka erityislahjana on kyky puhua eläimille ja ymmärtää eläinten kieltä. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Liliane auttaa itsetunto-ongelmista kärsivää aasia. Kirja opettaa osoittelematta siitä, miten jokainen on arvokas ja tosi tärkeä juuri sellaisena kuin on.

Tarina sopii hyvin lukemaan opetteleville ja myös ääneen luettavaksi. Kuvitus on värikästä ja sitä on sopivasti joka sivulla. Vaikka kuvitus on selvästi tyttömäistä, se on raikasta ja värikästä, eikä liian äitelää. Eläinrakkaat tytöt varmasti ihastuvat tähän kirjasarjaan!

Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis retkeilevät

mimmilehmäjavarisretkeilevät

Kivaa, sarjakuvia alle kouluikäisille! Tässä kirjassa on tuttua Mimmi Lehmä -kirjojen henkeä, mutta erilaisessa paketissa. Tarinat keskittyvät leppoisan lehmän ja vähän äkäisen variksen ystävyyteen ja sopivan pieniin seikkailuihin navetassa ja sen ympärillä metsässä.  Lapselle sarjakuvaformaatti selvästi toimi. Otinkin kirjan esittelyyn siksi, kun huomasin että isosta kirjastokirjojen pinosta tämä oli tällä kertaa se, jota luettiin useammankin kuin yhden kerran – enemmänkin parikymmentä kertaa uudestaan.

Tykkään kovasti Nordqvistin kuvituksista ja vielä enemmän tykkään Viirusta ja Pesosesta, jotka ovat myös hänen käsikirjoittamiaan. Nordqvist pyrki aikoinaan eri taidekouluihin, mutta ei päässyt yhteenkään, ja alkoi lopulta freelance-taiteilijaksi. Taas yksi tarina siitä, miten lannistua ei kannata ensimmäisestä, toisesta eikä ehkä kymmenennestäkään epäonnistumisesta.

Viveka Salo: Tero ja Tarmo seikkailevat

terojatarmoretkeilevat

Tätä kirjaa meillä on odotettu! Tero ja Tarmo retkeilevät on jatkoa Viveka Salon Vallilan sankarit, Tero ja Tarmo -kirjalle, jota on meillä luettu uudestaan ja uudestaan. Edellisessä kirjassa seikkailtiin Helsingissä, mutta tällä kertaa veljekset Tero ja Tarmo sekä niiden äiti käyvät muuallakin Suomessa ja ulkomailla asti. Meille tarinat uppoavat varmaan siksi, että Teron ja Tarmon seikkailut tuntuvat tulevan niin lähelle meidän arkea. Ihan samanlaisia juttuja meillä tehdään ja samoja keskustelujakin käydään. Olenkin lukenut kirjaa välillä lapsille niin, että vaihdan lasten nimeksi meidän poikien nimet. Sitten arjen keskeltä kuitenkin alkaa jokin yllättävä, mielikuvituksellinen ja sopivan jännittävä seikkailu.

Heti ensimmäisessä tarinassa pojat lähtevät Nuuksioon ja törmäävät siellä metrotyömaalta eksyneisiin rakennusmiehiin. Tämä oli hauska aloitus meille, kun olemme edellisen kirjan jälkeen muuttaneet Helsingistä Espooseen ja Länsimetro on lasten mielessä useinkin. Sitten tutustutaan muun muassa tulivuoriin ja meksikolaiseen ruokaan ja käydään myös ruotsinlaivalla, jossa buffetissa istuu ahmatti herra Tötterman. Tämä tarina jäi hyvin mieleen, sillä sitä muisteltiin myöhemmin synttäreillä, jossa piti tehdä kiperiä päätöksiä syötävien herkkujen määrästä.

Viveka Salo on kertonut näitä tarinoita omille lapsilleen ruokapöydässä. Se kuuluu kerronnan rytmissä ja siinä, miten tarina pitää lapset otteessaan. Kun tarinat on kerrottu jo alunperin suullisesti lapsille, siinä saa aika nopeasti välittömän palautteen siitä, mikä tarina toimii ja mikä ei.

Salo on myös kuvittanut kirjan itse, ja on edellisestä kirjasta selvästi kehittynyt kuvittajana. Jälki on nyt siistimpää ja eheämpää, valmiimpaa.

Tämä kirja saa meiltä seitsemän tähteä viidestä! :)

Opi ja innostu! Piirustuskoulu

opijainnostupiirustuskoulu

Tässä piirustuskirjassa on minusta tosi monet jutut kohdallaan! Kun meillä piirtely on jäänyt aika vähälle välillä, tuntuu että tarvitaan juuri tällaisia ihan kädestä pitäen opettavia kirjoja, joista saa uusia ideoita myös niihin omiin piirstuksiin.

Kirjassa siis on 20 aukeaman verran piirustustehtäviä, joissa yksityiskohtaisesti opetetaan piirtämään eläiiä, taloja, kulkuvälineitä, kasveja ja robottikin. Lisäksi on ideoita perusmallin varioimiseen, ja kuva myös oikeasta koirasta, lentokoneesta yms. Tästä tykkäsin erityisesti, että mielessä pysyy se, että piirtämistä voi myös ulottaa jossain vaiheessa sarjakuvamaisuudesta eteenpäin. Sivuilla on myös valmis maisema, johon piirustuksia tehdä, ja se selvästi meillä inspiroi piirtämään lisää. Tykkään myös siitä, että kirja on poispyyhittävä! Tuntuvat niin tuhlaukselta sellaiset moniväriprintatut, hienot tehtäväkirjat, joissa yhdellä sivulla on vain yksi pieni sokkelo tehtävänä. Tätä kirjaa kun varmasti tullaan tekemään monta kertaa ja se periytyy myös seuraavalle lapselle.

Olin tosi vaikuttunut siitä, miten hyvin lapsi piirsi näillä ohjeilla ihan uudenlaisia juttuja. Toivotaan, että ideat siirtyvät tästä myös tavalliselle paperille! Innostuneesti tähän on myös tartuttu jo useampana päivänä, joten tämä kirja selvästi toimi meille tosi hyvin.

Ainoaa miinusta tulee siitä, että tussia ei saa kirjaan kiinni mitenkään. Meillä kynät häviävät välillä alta aikayksikön, joten olisi kiva saada poispyyhittävät tussit jotenkin hyvään säilöön, että kirjaa voisi tehdä silloin, kun haluaa. Toistaiseksi pulma on korjattu sinitarralla, mutta pitää vielä miettiä jokin kestävämpi ratkaisu :)

Arvostelukappale kustantajalta.

Hello Ruby – Matka tietokoneeseen

img_20161125_194630

Hello Rubyn kirjoittaja Linda Liukas sanoi muistaakseni jossain haastattelussa, että ei pienten lasten välttämättä tarvitse itse käyttää tietokonetta, vaan tietokoneeseen voi tutustua vaikka seikkailemalla suuren pahvista rakennetun tietokoneen sisällä. Tässä kirjassa ajatus realisoituu, kun edellisestä kirjasta tuttu Ruby-tyttö putoaa tietokoneeseen ja tapaa tietokoneen eri osia. Lopussa on tietokoneen toimintaan tutustuttavia tehtäviä ja askarreltava tietokone, jonka voi muuten myös tulostaa netistä, joten kirjastostakin kirjan voi lainata itselleen, jos omistaa tulostimen. (Ilman kirjaa tosin pelkästä tulostettavasta tietokoneesta ei juuri saa iloa irti.)

img_20161125_193430

Minustakin tämä on hyvä tapa tutustua tietokoneisiin. Itsellekin teki hyvää miettiä, miten tietokone oikeastaan toimii. No, ei tämä kirja siihen kovin syvälle vie, mutta tietokoneen peruspalikoihin se kyllä tutustuttaa. Tarinan lapsi lukaisi aika nopeasti läpi, ja se taisi olla lyhyempi kuin edellisessä kirjassa. Siinä ei myöskään ollut lukuja ja niihin sisältyviä tehtäviä, vaan tarina oli yhdessä osassa ja sen jälkeen tehtävät alkoivat. Tehtävistä tässä kirjassa ainakin minä sain irti eniten, tarina taas toimi niihin kivana johdantona, joka auttoi lähestymään asiaa sadun näkökulmasta. Askartelut olivat ihan kivoja, vaikka tietokonetta jo sujuvasti käyttävä 5-vuotias sanoikin, että eihän tällaisella leikkitietokoneella tee mitään…

img_20161125_194613

Joka tapauksessa niin lapsille kuin aikuisillekin tekee hyvää ymmärtää, miten ympäröivä maailma toimii. Se herättää uteliaisuuden maailmaa kohtaan ja saa ehkä jopa miettimään, mitä itse voisi ja haluaisi tehdä maailmaa muuttaakseen. Kun tytöt ja pojat saavat jo lapsena monipuolisesti tutustua eri maailman ilmiöihin, se myös avartaa käsitystä siitä, millaisia mahdollisuuksia omassa uravalinnassa olisi. Varmasti Liukkaan yksi tavoite onkin sytyttää ohjelmointikipinä tyttöihin, jotta ohjelmoinnin toistaiseksi maskuliininen maailma saisi uutta tulta innostuneista tytöistä ja heidän ideoistaan ja kokemusmaailmastaan.

Suomen lasten Suomi

img_20161024_144436

Meille on Postin mukana tullut kivoja kirjoja arvioitavaksi viime viikkoina. (Kiva että ovat löytyneet perille asti, muuten kun posti tuntuu kulkevan nykyään miten sattuu…) Isoin järkäle on ollut Suomen lasten Suomi, yli 200-sivuinen tietokirja Suomen maakunnista. Selailin ensin kirjan itse läpi ja annoin sitten lapsen luettavaksi. Hän lukikin siltä istumalta kirjan melkein puoliväliin minun kuoroharjoituksissani istuessaan, joten iloinen ja laadukas kuvitus ja sopivan kokoiset tietopalat vaikuttivat uppoavan. Korvatunturin sijainti kartalla oli niin kiinnostava asia, että sen hän tuli kertomaan minullekin. Tosin oman arvionsa mukaan kirja ”on ihan ok, muttei täydellinen”. Siitä kuulemma puuttuu jännitystä, ja viime aikoina meillä paljon luettu Kurkista ja koodaa -tietokirja on paljon parempi. No, arviosta huolimatta kirjaa on se sata sivua jo luettuna, joten ei se nyt huonokaan lapsen mielestä ollut.

img_20161024_144444

Mä itse toisaalta pidän kirjasta kovasti, ja samalla tulee mieleen monia kysymyksiä siitä, miksi jotkut asiat on toteutettu tavallaan, ja ajatuksia siitä, mikä voisi olla toisin. Tykkään ensinnäkin kirjan kuvituksesta tosi paljon, mutta kun kirjaa pidemmälle selasin, tuli mieleen että se jatkuu vähän tasapaksuna luvusta toiseen. Minä luulen, että kun lapsi lukee kirjaa, voi olla vaikeaa hahmottaa, mihin maakuntaan mikäkin sivu kuuluu. Kun itsekin avaan kirjan satunnaisesta kohdasta, ei se ole selvää muuten kuin paikannimistä päätellen – ja niitähän lapsi ei ehkä vielä osaa. Tietty yhdessä lukiessa tätä ongelmaa ei samalla tavalla ole, mutta kun meidän 5-vuotias lukee lähinnä itsekseen ja juttelemme kirjoista jälkikäteen, tällaisia asioita tulee miettineeksi. Vaikka joku erivärisenä kulkeva raita sivujen yläreunassa, josta näkisi missä luvussa ollaan, olisi selkiyttänyt kirjaa jo huomattavasti.

Sekin hieman hämmentää, että jokaisen maakunnasta kertovan luvun lopussa kerrotaankin jotain yleistietoa koko Suomesta. Miksi esimerkiksi lukutaidon kehittymisestä ja Mikael Agricolasta kerrotaan Keski-Suomen luvussa?

Kaipasin myös kunnon karttoja joka luvun alkuun. Olisi kiva myös hahmottaa kunnolla, mistä paikasta puhutaan, ja missä mainitut paikkakunnat sijaitsevat. Kun kirjan nimi on Suomen lasten Suomi, odottaisin siltä edes yhtä kunnollista karttaa!

Tykkään kirjassa myös siitä, että jo kannesta asti maahanmuuttajataustaiset suomalaiset otetaan mukaan ihan – tai ainakin melkein – tavallisina suomalaisina. Kirjasta ensimmäiset 160 sivua käsittelevät Suomen maakuntia, ja niiltä maahanmuuttajataustaisia lapsia en vielä ainakaan bongannut yhtään. He löytyvätkin omilta sivuiltaan. Kirjan 45 viimeistä sivua kertaa Suomen suurimmista vähemmistöistä: romaneista, juutalaisista, tataareista, inkeriläisistä, vietnamilaisista ja somaleista.

img_20161024_144455

Näissä luvuissa vastaan tulikin yllätyksiä. Juutalaisista kertovassa luvussa kerrotaan kahden ja puolen aukeaman verran juutalaisesta uskosta ja tavoista ihan sieltä kuningas Daavidista lähtien. Yksi sivu kertoo juutalaisista Suomessa. Tataarien ja somalien kohdalla kerrotaan taas islamista. Oli hieman yllättävää, että näihin asioihin paneuduttiin näinkin paljon. Sen sijaan esimerkiksi ortodokseista mainittiin kirjassa vain muutamassa kohtaa ihan ohimennen. Luterilainen perinne mainittiin hieman useammin, sekin tekstin seassa. Ilmeisesti tässä ajateltiin, että luterilaisuus on suomalaisille niin tuttua valtavirtaa, että sen voi esitellä itsestäänselvänä osana suomalaisuutta. Minä jäin kaipaamaan sitä, että kun islamin ja juutalaisuuden tulosta Suomeen kerrottiin näin seikkaperäisesti, olisi luterilaisuuden vaikutuksella suomalaiseen kulttuuriin voinut olla oma sivunsa. Harva suomalaistaustainenkaan lapsi tietää, miksi Suomessa ollaan luterilaisia, puhumattakaan niistä maahanmuuttajautastaisista lapsista, jotka kirjaan ehkä tutustuvat.

Näistä huolimatta olen iloinen, että meillä tämä kirja on kirjahyllyssä. Kirjasta riittää lukemista pitkään. Voisin kuvitella, että voisimme sieltä esimerkiksi lukea etukäteen paikoista, joihin kesälomareissuilla lähdetään. Toisi ehkä uutta näkökulmaa meidän aikuistenkin matkoihin!

Junior Lancelot

img_20161011_212023

Junior Lancelot on tällä hetkellä omia suosikkejani lasten lautapeleistä. Pelissä on aika erilainen idea kuin useimmissa meidän muissa peleissä. Eri muotoisista pahviläpysköistä pitää saada koottua tarpeeksi tukeva torni, että ritari tai prinsessa pääsee kurkistamaan laudan toiselle puolelle. Kumpi saa ensiksi hahmonsa ylös asti, voittaa. Haastetta tulee siitä, että palikoita valitaan nopan osoittaman värin mukaan, ja välillä toinen pelaaja pääsee pudottamaan kivenmurikan jonkun toisen pelaajan tornin päälle.

Peli on mukavan yksinkertainen, joten jo melko pienetkin sitä voivat pelata. Ensimmäisen kerran muistan pelanneeni tätä lapseni ollessa 3-vuotias, mutta nyt 5-vuotias on selvästi optimaalisimmassa iässä. Sorminäppäryyttä on jo sopivasti, mutta harjoitusta vielä tarvitaan, eikä tilan hahmottaminenkaan ole vielä niin helppoa, että olisi itsestäänselvää minkä muotoinen tai kokoinen palikka seuraavaksi kannattaisi valita. Aikuiselle tämä on tietysti paljon helpompaa, ja välillä itse koetankin, miten saisin tornin tehtyä mahdollisimman hankalista palikoista. Kun peliä on nyt harjoiteltu jonkin aikaa, lapsi tosin päihitti jo minut vaikka pelasinkin ihan tosissaan! Harjoitus siis tekee mestarin.