Aihearkisto: 3-5-vuotiaille

Viveka Salo: Tero ja Tarmo seikkailevat

terojatarmoretkeilevat

Tätä kirjaa meillä on odotettu! Tero ja Tarmo retkeilevät on jatkoa Viveka Salon Vallilan sankarit, Tero ja Tarmo -kirjalle, jota on meillä luettu uudestaan ja uudestaan. Edellisessä kirjassa seikkailtiin Helsingissä, mutta tällä kertaa veljekset Tero ja Tarmo sekä niiden äiti käyvät muuallakin Suomessa ja ulkomailla asti. Meille tarinat uppoavat varmaan siksi, että Teron ja Tarmon seikkailut tuntuvat tulevan niin lähelle meidän arkea. Ihan samanlaisia juttuja meillä tehdään ja samoja keskustelujakin käydään. Olenkin lukenut kirjaa välillä lapsille niin, että vaihdan lasten nimeksi meidän poikien nimet. Sitten arjen keskeltä kuitenkin alkaa jokin yllättävä, mielikuvituksellinen ja sopivan jännittävä seikkailu.

Heti ensimmäisessä tarinassa pojat lähtevät Nuuksioon ja törmäävät siellä metrotyömaalta eksyneisiin rakennusmiehiin. Tämä oli hauska aloitus meille, kun olemme edellisen kirjan jälkeen muuttaneet Helsingistä Espooseen ja Länsimetro on lasten mielessä useinkin. Sitten tutustutaan muun muassa tulivuoriin ja meksikolaiseen ruokaan ja käydään myös ruotsinlaivalla, jossa buffetissa istuu ahmatti herra Tötterman. Tämä tarina jäi hyvin mieleen, sillä sitä muisteltiin myöhemmin synttäreillä, jossa piti tehdä kiperiä päätöksiä syötävien herkkujen määrästä.

Viveka Salo on kertonut näitä tarinoita omille lapsilleen ruokapöydässä. Se kuuluu kerronnan rytmissä ja siinä, miten tarina pitää lapset otteessaan. Kun tarinat on kerrottu jo alunperin suullisesti lapsille, siinä saa aika nopeasti välittömän palautteen siitä, mikä tarina toimii ja mikä ei.

Salo on myös kuvittanut kirjan itse, ja on edellisestä kirjasta selvästi kehittynyt kuvittajana. Jälki on nyt siistimpää ja eheämpää, valmiimpaa.

Tämä kirja saa meiltä seitsemän tähteä viidestä! :)

Opi ja innostu! Piirustuskoulu

opijainnostupiirustuskoulu

Tässä piirustuskirjassa on minusta tosi monet jutut kohdallaan! Kun meillä piirtely on jäänyt aika vähälle välillä, tuntuu että tarvitaan juuri tällaisia ihan kädestä pitäen opettavia kirjoja, joista saa uusia ideoita myös niihin omiin piirstuksiin.

Kirjassa siis on 20 aukeaman verran piirustustehtäviä, joissa yksityiskohtaisesti opetetaan piirtämään eläiiä, taloja, kulkuvälineitä, kasveja ja robottikin. Lisäksi on ideoita perusmallin varioimiseen, ja kuva myös oikeasta koirasta, lentokoneesta yms. Tästä tykkäsin erityisesti, että mielessä pysyy se, että piirtämistä voi myös ulottaa jossain vaiheessa sarjakuvamaisuudesta eteenpäin. Sivuilla on myös valmis maisema, johon piirustuksia tehdä, ja se selvästi meillä inspiroi piirtämään lisää. Tykkään myös siitä, että kirja on poispyyhittävä! Tuntuvat niin tuhlaukselta sellaiset moniväriprintatut, hienot tehtäväkirjat, joissa yhdellä sivulla on vain yksi pieni sokkelo tehtävänä. Tätä kirjaa kun varmasti tullaan tekemään monta kertaa ja se periytyy myös seuraavalle lapselle.

Olin tosi vaikuttunut siitä, miten hyvin lapsi piirsi näillä ohjeilla ihan uudenlaisia juttuja. Toivotaan, että ideat siirtyvät tästä myös tavalliselle paperille! Innostuneesti tähän on myös tartuttu jo useampana päivänä, joten tämä kirja selvästi toimi meille tosi hyvin.

Ainoaa miinusta tulee siitä, että tussia ei saa kirjaan kiinni mitenkään. Meillä kynät häviävät välillä alta aikayksikön, joten olisi kiva saada poispyyhittävät tussit jotenkin hyvään säilöön, että kirjaa voisi tehdä silloin, kun haluaa. Toistaiseksi pulma on korjattu sinitarralla, mutta pitää vielä miettiä jokin kestävämpi ratkaisu :)

Arvostelukappale kustantajalta.

Benji Davies: Toivo ja talviyö

toivojatalviyo

Benji Daviesin Toivo ja talviyö osuu suoraan sydämeen. Siitä tuli kertalukemalta yksi lastenkirjasuosikeistani, enkä enää ihmettele, miksi Daviesin kirjat niittävät palkintoja ympäri maailmaa. Hänen aiemmat kirjansa ovat menneet meiltä ohi, kun vielä viime vuonna meillä ei ollut ketään kuvakirjaikäistä, mutta onneksi taas on!

Toivo ja talviyö -kirjassa on mukana suuria tunteita: yksinäisyyttä, kaipausta, pelkoa, lohtua, toivoa ja jälleennäkemisen riemua. Toivo jää kotiin isän lähtiessä kalastamaan, mutta isä ei palaakaan yöksi kotiin. Toivo lähtee talviselle merelle etsimään isää, mutta löytää isän laivan hylättynä. Silloin kadoksissa ollut ystävä, pieni valas, auttaa Toivon isän luokse. Kalastajat ovat pelastaneet isän majakalle, ja siellä Toivokin pääsee isän syliin. Kriisi tuo myös elämään jotain uutta ja hyvää, kun yhteys kadonneeseen ystävään löytyy uudelleen. Kertomus on yksinkertainen ja niin ovat tunnelmalliset kuvatkin, mutta ei tarvitakaan mitään kovin monimutkaista, että pääsee koskettamaan jotain syvällä sydämessä.

Daviesilta on suomeksi julkaistu viime vuonna myös Vaarin saari, joka käsittelee isovanhemman kuolemaa kauniilla tavalla. Siitä on kerrottu esimerkiksi Värikäs päivä -blogissa. Tällaisissa asioissa olen käyttänyt sellaista sääntöä, että lapsi on valmis kuulemaan jostain aiheesta sitten, kun alkaa esittämään siitä itse kysymyksiä. Kun se aika tulee, tämä kirja tulee meillä varmasti pienemmän lapsen kanssa lukuun.

Rod Campbell: Eläinkirja

IMG_20170226_222015

90-luvun alusta peräisin oleva Eläinkirja oli meidän vanhemman pojan lempikirjoja siinä 2-3-vuoden tienoilla, jolloin se oli meillä kestolainassa kirjastosta. Nyt kun nuorempi täytti kaksi, löysin kokonaan ehjän ja siistin kappaleen kirjasta kirpparilta – mikä luukkukirjoissa on aika harvinaista! Niinpä hän sai kirjan meiltä 2-vuotislahjaksi.

IMG_20170226_222046

Kun aiemmin pieni poika on jaksanut keskittyä lähinnä Puppeen ja Maisaan, oli iloinen yllätys että tässä kirjassa hän jaksoi keskittyä näinkin pitkään tarinaan. Kirjassa on siis joka sivulla pieniä runomuotoisia tarinoita, kuvituksena iloisia eläimiä ja yksi tai useampia luukkuja, jotka liittyvät tarinaan. Toimiva yhdistelmä, joka saa pienenkin keskittymään. Vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään, kieli kuulostaa hassulta, eläimet ovat hauskoja ja luukkujen avaaminen innostaa aina.

IMG_20170226_222102

Hauskin sivu kirjassa on runo Petestä ja Pavesta, jotka lentävät pois aidalta ja aidalle takaisin. Hauskaa, miten ensin isoveljen ja sitten pikkuveljen kanssa on jääty tätä sivua lukemaan siihen asti, että äiti ei jaksa enää toistella: Lennä pois, Pete… Takaisin, Pete!

IMG_20170226_222117

Samoin viimeisen sivun leijona on ollut sen verran pelottava, että ensimmäisen kerran jälkeen sitä luukkua ei enää haluttu avata. Tai ehkä äidin leijonanmurina oli sittenkin se, joka pelotti vähän liikaa?

Vaikka tätä kirjaa on luettu kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan, en itsekään siihen ole kyllästynyt. Ehkä kirjassa on tarpeeksi huumoria, että siitä saa iloa itsekin. Etenkin viimeisellä sivulla tirskahdan aina, kun alan ajattelemaan nälkäistä rovastia, joka karjuu kuin leijona…

Jos tämän kirjan löytää kirpparilta, suosittelen ostamaan! Kirjastostakin sen saa, ja ainakin siinä mikä meillä oli joskus lainassa, oli vielä kaikki luukut tallella :)

 

Näkymätön

img_20160915_144257

Meillä on luettu paljon lasten kuvakirjoja ystävyydestä, kaveritaidoista ja tunnetaidoista. Ne ovatkin minusta yksi tärkeimmistä, ellei kaikista tärkein, lastenkirjojen aihe. Kirjoista tulee harvemmin vain kirjoitettua tänne blogiin, kun jotenkin kirja toisensa jälkeen tuntuu niin samanlaiselta. Niissä on rauhallinen kuvitus, puhuvia eläimiä ja joku selkeä ja simppeli opetus ihmissuhteista. Tähän Lasten keskuksen uutuuskirja Näkymätön on virkistävä poikkeus. Kirja käsittelee ulkopuolelle jäämistä ja ulkopuolelle jättämistä pienen avaruusolennon näkökulmasta. Kirjan kuvitus on herkullisen värikäs ja kieli modernia ja oivaltavaa.

Kirja myös käsittelee aihettaan tavallista syvällisemmin. Se sanoittaa lapsen häpeää ulkopuolelle jäämisestä, minkä vuoksi asiasta ei ehkä uskalla kertoa vanhemmille. Vaikka teema sinänsä ei meillä ole ajankohtainen, tuli lapsen kanssa tosi tärkeä keskustelu näkymättömistä haavoista, jotka ovat ihan yhtä todellisia kuin näkyvät haavat, vaikka ne ovatkin sydämessä toisilta piilossa. Tämä tapa sanoittaa kipeitä asioita oli niin toimiva, että se tulee meillä olemaan varmasti myöhemminkin käytössä.

Vaikka lapsi ei olisikaan jäänyt kokonaan oman ryhmänsä ulkopuolelle, jokainen lapsi silti kohtaa tilanteita, joissa jää leikeistä ulos, on itse jättämässä toisia leikeistä ulos tai ainakin näkee, kun se tapahtuu. Siksi tällaisia kirjoja tarvitaan, jokaiselle. Suosittelen!

img_20160915_144338-1

Ei haittaa, jos on erilainen

IMG_20160831_140128

Ei haittaa, jos on erilainen, on Todd Parrin lastenkirja, joka Suomessa on julkaistu 2001. Meille se tuli vasta eilen vastaan, kun kävimme retkellä kirjastossa toisella puolella kaupunkia. Meidän esikoinen kun välillä toivoo retkipaikaksi jotain uutta kirjastoa, josta voisi lainata välillä eri kirjoja, ja sellaisille retkille minäkin mielellään lähden.

IMG_20160831_140229

Tämä kirja oli minun valintani kirjastosta, ja tuntuu että sen sanoma kolahtikin minuun parhaiten. Lapsilleni kun ei ole vielä ehtinyt tulla mieleenkään, että se voisi haitata jotenkin, että on vähän erilainen, omituinen, söisi kaurapuuroa kylpyammeessa tai päässä olisi silmälasit. Nolostelu ja häpeä tulevat lasten elämään yleensä vasta ala-asteella, ellei niitä ympäristöstä muuten opita. Ihan hyvä lapsille on kuitenkin kertoa jo etukäteen, että jos joku tulee jatkossa väittämään, että erilaisuudessa olisi jotain vikaa.

IMG_20160831_140256Tässä kirjassa kerrotaan, että ei haittaa olla vammainen, eri värinen, eri näköinen tai eri paikasta kotoisin. Toisaalta ei haittaa olla erilainen muillakaan tavoilla erilainen. Ei haittaa, että on jotain erilaisia tapoja, joita toiset eivät ehkä ymmärrä. Ei tarvitse aina mennä lauman mukana, vaan saa olla ihan omanlainen itsensä.

Ei haittaa, jos näyttää tunteensa. Ei haittaa, jos sanoo joillekin asioille EI. 

Lasten on tosi tärkeää tietää, että on ihan ok sanoa että ei pidä jostain ja kunnioittaa omia rajojaan. Tällaisia asioita on hyvä sanoa tarpeeksi usein ääneen. Itseltäni se on välillä unohtunut, ja tämä kirja muistutti taas tästä asiasta.

Olen lukenut kirjaa itsekseni jo pari kertaa, ja joka kerta siitä on tullut yhtä hyvä olo. Aloin miettimään, että samanlaisen kirjan voisi tehdä äideillekin. Siellä voisi lukea vaikka, että:

Ei haittaa, että tukka on likainen ja joka päivä samanlaisella ponnarilla.

Ei haittaa, että sängyssä on pikkulegoja, kun menee nukkumaan.

Ei haittaa, että nurkkaan on unohtunut käytetty vaippa.

Ei haittaa, että tiskit ovat tiskaamatta.

Ei haittaa, että lapsilla on eriparisukat tänäänkin.

Kuka pelkää naamarikoiraa?

IMG_20160511_201056 (1)

Minä ilahdun siitä, kun vähän harvinaisemmista aiheista tehdään lastenkirjoja! Kuka pelkää naamarikoiraa? on tämän kevään uutuuskirja, joka kertoo lapsen koirapelosta. Aihe on meilläkin ajankohtainen, joten olemme lukeneet kirjaa ja sen kautta keskustelleet lapsen kanssa asiasta.

Kirjan kieli ja kuvitus ovat tosi raikkaita. Koirapelosta kerrotaan runomuodossa lapsen näkökulmassa, ei mitenkään holhoten tai osoittelevasti. Kirjan tekijä onkin itse lapsena pelännyt koiria, ja osaa siksi kuvata kokemusta niin todentuntuisesti. Oikeastaan kirjan lukeminen auttoikin ehkä enemmän minua kuin itseäni, kun tulin ajatelleeksi koirapelkoa lapsen kannalta, ja miten aikuisen ”ei tarvitse pelätä” -vakuuttelut eivät auta ollenkaan. Lapselle kirjasta voi olla apua ehkä siinä, että huomaa että muitakin saattaa pelottaa, saa sanoja omalle pelolleen ja voi kirjan kautta helpommin keskustella pelosta vanhemman kanssa.

IMG_20160511_201153 (1)

Minusta kirjoissa saa näkyä erilaisia tyttöjä ja poikia erilaisissa rooleissa. Tässä kirjassa kuitenkin pidin siitä, että päähenkilöstä oli tehty sellainen, jonka voi tulkita joko tytöksi tai pojaksi. Tämä oli tehty niin taitavasti, että itse tajusin vasta kirjan lopussa, että Maissi voisi olla tytönkin nimi. Olin tulkinnut päähenkilön kaiken aikaa pojaksi, kun luin kirjaa oman vaaleatukkaisen poikani kanssa. Kun on tällainen aihe, josta kirjoja on vain vähän, on hienoa että tytöt ja pojat voivat samaistua päähenkilöön myös sukupuolensa kautta. Hassua, miten omista silmälaseista riippuu, näyttääkö päähenkilö tyttömäiseltä tytöltä vai poikamaiselta pojalta. En tiedä, oliko juuri tämä tekijän tarkoituskin, vai oliko tarkoitus tehdä vain sukupuoleton lapsi. Sellainen taas on jotain, mitä en itse ihan ymmärrä – onhan suurimalla osalla lapsista kuitenkin selkeä sukupuoli ja myös oma identeetti sukupuolensa edustajana.

Miina ja Manu pääkaupungissa

miinajamanuLapsimessuilta sain mukaan uuden Miinan ja Manun. Miina ja Manu toimii meillä aina, niin kuin varmaan useimmissa perheissä. Vanhoja kirjoja olen keräillyt kirppareilta mökille nostalgiseksi kokoelmaksi, jota on kiva lukea koska niistä tulee samalla oma lapsuus mieleen. Kirjat ovat yksinkertaisia ja lämminhenkisiä ja niistä tulee mukava, lämmin olo. Tiesittekö muuten, että päähenkilöiden esikuvina olivat oikeat kissat nimeltä Miina ja Manu? Joskus olen kuullut kirjoja kritisoitavat sukupuolistereotypioista, joissa tytöt ovat huolehtivia ja pojat rämäpäisiä ja kömpelöitä, mutta ilmeisesti nämä luonteenpiirteetkin tulivat kirjoihin alkuperäisiltä oikeilta kissoilta.

Kirja hyödyntää ns. lisättyä todellisuutta, ja on ensimmäisten joukossa suomalaisissa lastenkirjoissa hyödyntämässä tätä mahdollisuutta. Käytännössä siis älypuhelimeen ladataan ohjelma, jolla skannataan sivut ja katsellaan jokaiseen sivuun liittyvä video. Kirjan voi lukea myös ilman näitä lisävideoita, ja se toimii niinkin. Kirjassa Miina ja Manu tutustuvat Helsingin nähtävyyksiin tutustumassa, ja lisävideoilla nähdään animaatioita ja videoita paikoista.

Videot sinänsä ovat tosi kivasti toteutettuja, ja saivat miettimään, miksei Miinasta ja Manusta ole jo tehty piirrossarjaa. Animaatiota, videota ja iloisia lauluja yhdistelevä Miina ja Manu -sarja toimisi varmasti tosi hyvin. Olisi hauskaa nähdä kissat seikkailemassa oikean maailman maisemissa.

Sen sijaan en ole vielä ihan varma, mitä tästä kirjan ja puhelimen yhdistämisestä ajattelen. Se on selvää, että 5-vuotias innostui siitä. Yleensä kirjojen ääressä viihtyvä lapsi taisi tosin innostua videoista vielä enemmän, koska lukemiseen ei ihan meinannut riittää maltti. Ohjelmassa, joita sivuja katsellaan, on ominaisuutena vielä valokuvan nappaaminen ja niiden jakaminen somessa. Meidän lukuhetki ei ollutkaan kovin rauhallinen, kun toinen halusi jatkuvasti ottaa kuvia ja laittaa ne Facebookiin ja 1-vuotias puhelimen nähdessään yritti saada sen käteensä tai kontata jostain syystä jatkuvasti kirjan ja puhelimen välistä, jolloin video keskeytyi joka kerta. Ehkä siis ajattelisin niin, että kiva on että välillä kirjoissa on lisäominaisuuksia, mutta toivottavasti näitä ei laiteta kaikkiin kirjoihin. Enhän haluaisi vaikka ääninappejakaan joka kirjaan, vaikka on ihan hauskaa että kirjahyllystä muutama sellainen löytyy. Kun kännykkä otetaan esiin, rauhallinen lukuhetki ei vaan enää ole samalla tavalla rauhallinen. Näin kirjan lukeminen myös vaatii aina aikuisen mukaan, ellei lapsi suostu lukemaan kirjaa välillä myös ilman videoita.

Tässä onkin muutama lapsen kirjasta sovelluksen avulla nappaama kuva. Puhelimen ruudussa siis näkyy kirja, jonka päälle heijastuu video. Kun kirjaa liikuttaa, videokin liikkuu. Ihan hauska ominaisuus, mutta mietin sitä, tuoko se todella kirjaan tarpeeksi lisää? Ehkä mielessä ovat olleet ne lapset, jotka eivät kirjoista muuten innostu. Kiva olisikin kuulla, miten tällainen laajennettu todellisuus heidän kirjoissaan toimii.

Arilyn_Screenshot_2_17-04-16

 

Arilyn_Screenshot_1_17-04-16

 

Oletteko muuten huomanneet sellaista, että uudet Miinat ja Manut eivät kiinnostaisi lapsia yhtä paljon kuin ne vanhat? Ensin luulin että kysymys olisi vain omasta nostalgiankaipuustani, ja uusi kuvitustyyli ei minua innostaisi. Mutta vaikuttaa siltä, että ainakaan meidän lapsi ei uusia jaksa lukea yhtä useasti kuin vanhoja Teutorin tekemiä kirjoja. Välillä yhden kerran jälkeen kirja ei ole enää kiinnostanut ollenkaan. Luulen, että uusissa kirjoissa tekstiä on vain yksinkertaisesti liikaa. Yksinkertainen, vähän opettavainen teksti toimii lyhyempinä pätkinä, mutta nämä kirjat alkavat helposti vähän puuduttamaan. Ehkä teksti on myös jo vähän liiankin opettavaiseksi tehty. Itseäni miellyttivät vanhat, selkeät ja värikkäät kuvat enemmän kuin nykyinen vähän suttuinen tietokonegrafiikka, mutta siitä en tiedä miten tämä lasten kokemukseen vaikuttaa. Mites teillä, oletteko tykänneet näistä uusista, joilla on eri tekijä kuin vanhoilla?

Lastenkirjahyllyssä oli muuten juuri kiinnostava artikkeli kirjojen ja somen yhdistämisessä nuortenkirjapuolella!

Pupu Tupuna – opi soittamaan värien avulla

IMG_20160403_123501

Harmi, ettei tästä kirjasta ole otettu uusia painoksia! Onneksi sitä saa kuitenkin kirjastosta. Vaikka kirjaston kirjoissa ei olekaan enää jäljellä tarrasivua, jossa on pianoon ja sormiin kiinnitettävät tarrat, se ei oikeastaan haittaa. Tarrat voi improvisoida jostain ja lapsi on valmis kokeilemaan pianonsoittoa. Kirja sopii ihan ensimmäiseksi soitto-oppaaksi, johon ei tarvita edes piano-opettajaa, sillä värien avulla soittaminen on tehty niin yksinkertaiseksi. Vanhemmallekin riittää, että on vähän rytmitajua ja pieni käsitys siitä, miten pianoa soitetaan.

Kirjassa on helppoja kappaleita, osa tuttuja, osa vieraampia ja muutama kirjaa varten tehty. Aluksi lähdetään yhdellä kädellä ja muutamalla koskettimella, lopussa soitetaan jo kaksikätisesti. Meillä lapsi innostui kirjasta – tosin on innostunut pianonsoistosta muutenkin, ja on itse pyytänyt haluavansa oppia soittamaan. Riitti, että koskettimissa oli tarrat ja kerroin, millä sormella mitäkin väriä on tarkoitus painaa, ja soittoharjoittelu lähti siitä itsestään käyntiin. Viikossa jo muutama kappale sujui sointuvasti, ja jokainen meillä käyvä vieras saa myös kuulla muutaman ylpeänä esitetyn pianokappaleen.

IMG_20160403_123535

Tämä kirja sopii jokaiseen kotiin, jossa on jonkinlainen kosketinsoitin ja lapsia. Vaikka ei koskaan menisikään pianotunneille eikä opettelisi soittamaan tämän enempää, on mielestäni hyvää yleissivistystä ymmärtää musiikista ja soittamisesta edes tämän verran. Ehkä kirja myös auttaa testaamaan, kuinka paljon soittaminen lasta innostaa, ja olisiko syytä hakea vaikkapa musiikkiopistoon.

Chaos im Kinderzimmer

IMG_20160317_213143

Löysin nettikirpparilta kassillisen Haban pelejä viidellätoista eurolla – siis ison kassillisen, kuusi peliä. Aikamoinen aarre, sillä pelit eivät ole Suomessa kovin yleisiä, mutta minun suosikkejani ne ovat. Jokainen Haban peleistä tähän asti on ollut laadukkaasti tehty, iloisen näköinen ja hauska pelata vanhemmalle ja lapselle yhdessä. Useimmissa peleissä on myös joku opettavainen idea, joka tulee leikin varjolla eikä tylsästi opetellen.

Tätä peliä ei ole suomeksi julkaistu, mutta tykkäsin siitä sen verran paljon, että kirjoitan siitä silti. Saahan sitä nimittäin helposti tilattua Saksasta (jossa hintakin on alle kympin), ja tässä saksalaisessa versiossa onkin ohjeet myös englanniksi.

Pelin idea muistuttaa tosi paljon Dobblea, jonka tyyppisistä nopeuspeleistä itse nautin, mutta joka meidän esikoiselle oli tiiviin tahtinsa vuoksi liian jännittävä, eikä sitä halunnut yhtä kertaa enemmän pelata. Tässäkin pelissä pitää laatoista etsiä kaksi samaa kuvaa, mutta samoja kuvia ei löydy joka laatasta, joten pelin tempo on vähän hitaampi. Kun on kuvan bongannut, pitää napata lastenhuonetta sotkenut kaaos-peikko (jonka tosin itse muutin possuksi, kun olemme ihmetelleet viime aikoina niitä possuja jotka käyvät meidän keittiötä sotkemassa), ja sanoa löydetyn esineen nimi. Löytäjä saa pitää kortit, ja kenellä on korkein pino, voittaa. Kun tämä alkaa tuntua liian helpolta, on mukana kolme vaikeampaa pelivariaatiota, jossa pitää olla esimerkiksi sama kuva kolmessa kortissa tai sitten etsiä samalla kertaa kaksi tai kolme paria.

Hauskaa tällaisissa peleissä on se, että lapset ja aikuiset voivat pelata näitä aika samanveroisina. Meilläkin peli sujui tosi tasaisesti siihen asti, kunnes esikoisen huomio alkoi hiljalleen herpaantua.