Aihearkisto: 3-5-vuotiaille

Uusinta: Tiheikön väen kootut kertomukset

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta maaliskuulta 2016. Kirja on edelleen suloisimpia lastenkirjoja, mitä tiedän, ja sopii etenkin rauhallisiin kesäiltapäiviin!IMG_20160306_145330

Tiheikön väen kootut kertomukset on ollut minun ja esikoisen lukukirjana jo jonkin aikaa. Lainasimme ensin kirjastosta muutaman myöhemmin kirjoitetun tarinan, kunnes löysin tämän kirjan, jossa on kaikki tarinat koottuna yksiin kansiin.

Kirjan kuvitukset olivat etäisesti tutun näköisiä, vaikka itse en muist alapsena kirjoja lukeneeni – siitäkin huolimatta, että Jill Barkleyn Tiheikön väki oli suosittu juuri 80- ja 90-luvuilla, kun itse olin lapsi. Kuvitukset ovatkin kirjassa ehdottomasti parasta, ja voi hyvin olla että niitä on nähnyt jossain julisteessa tai ehkä kiiltokuvissa. Romanttisissa, suloisen vanhahtavissa kuvissa seikkailee pellon reunassa oleva hiirien kylä, jotka elävät harmonista kyläelämää ja joutuvat välillä sopivan pieniin seikkailuihin.

IMG_20160306_145519

Jokainen tarina on tasan kolmenkymmenen sivun pituinen, ja aika sopivan pituinen 5-vuotiaan lukuhetkiin. Tai ehkä vielä sopivampi äidille, joka ei jaksa keskittyä ääneen lukemiseen pitkään – lapsi varmaan jaksaisi kuunnella tarinoita useamman putkeen. Tarinat eivät ole minusta ihan yhtä kiinnostavia kuin kuvitukset. Pidän tarinoissa rauhallisuudesta, luonnon kuvauksesta ja yhteisöllisen ja omavaraisen elämän kuvauksesta. Barkley olikin tutkinut viisi vuotta niin luontoa kuin maaseudun vanhaa elämäntapaa ja erilaisia perinnetaitojakin ennen kuin alkoi kirjoittamaan ja piirtämään kirjasarjaa.

Jokaisessa tarinassa on myös joku pieni seikkailu, jossa on hieman jännitystä, mutta ei mitään oikeasti pelottavaa, ja jotka aina päättyvät hyvin. Ehkä näiden seikkailuiden kohdalla minulla jäi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli. Odotin tarinalta jotain enemmän. Ehkä seikkailun alun jännitys sai odottamaan vähän jännittävämpiä käänteitä myös itse seikkailussa. Seikkailut eivät myöskään tuntuneet kovin omaperäisiltä. Tuntui että ne toisivat samoja aiheita kuin niin monet muutkin seikkailukirjat. Lasta tämä silti tuskin haittaa, kun luettuja kirjoja ei ole yhtä paljon takana kuin minulla, joka istuin ison osan lapsuuttani nenä kiinni kirjoissa, eikä lukuinto ole lopahtanut aikuisenakaan.

IMG_20160306_145356

Toisaalta seikkailut tuntuvat myös realistisilta, sellaisilta joihin itse voisi joutuakin – tavallisen elämän kommelluksilta, jotka sillä hetkellä ovat vähän huolestuttavia, ja jotka päättyvät yleensä iloisesti, mutta ilman mitään sen suurempaa loppukliimaksia. Tarkoitan sellaisia arkisia seikkailuja, kuin jos vaikka eksyy metsään, ja hauska seikkailusta tulee kun löytää metsälammen, jonka luona syödä eväitä, kunnes huomaakin jonkun tutun puun jonka avulla suunnistaa takaisin tielle. Vähän sitä tasoa ovat tämän kirjan seikkailut. Ne saavat myös rakastamaan omaa arkeaan ja sen pieniä seikkailuja. Kirja, joka saa näkemään iloa ja hohtoa arkielämästä, on arvokas aarre.

IMG_20160306_145429

Uusinta: Suomen lasten laulukirja

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä kirja on esitelty aiemmassa blogissani joulukuussa 2012.

suomenlastenlaulukirja2

Suomen lasten laulukirja on ollut kaikista blogissa esitellyistä kirjoista luetuin – ei, vaan sittenkin lauletuin. Se oli myös ensimmäinen kirja, jossa minä näin Matti Pikkujämsän kuvitusta, ja ekalla kerralla kuvitus oli vielä kaikista ihastuttavin, kun näitä kuvia ei näkynyt silloin vielä joka paikassa.

Kirjassa on niin kattava valikoima perinteisiä ja uudempiakin lastenlauluja, että sieltä riittää meille yhä uutta opeteltavaa. Toki myös uudemmat soivat laulukirjat ovat olleet kovassa kuuntelussa, mutta koska meillä myös soitetaan itse, ovat kirjan helpot kitarasoinnut tässä hyvin iloinen asia. Näitä on soiteltu myös kitaran kanssa naapurin lasten kanssa pihalla, lasten synttäreillä ja pikkujouluissa.

suomenlastenlaulukirja

Suloista oli löytää blogista kuva silloisesta 1-vuotiaasta kuuntelemassa äidin laulamana lempilauluaan, jota laulettiin uudestaan ja uudestaan. Silloin me asuttiinkin metron varrella, ja mummolaan mentiin metrolla – tosin ei ratikalla, niin kuin meidän ihan ensimmäisestä kodista. Kuvituskin näytti kovasti kaupunginosalta, jossa silloin asuttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jo aika iso, soittaa musiikkiopistossa pianoa ja pystyisi jo joitain kirjan kappaleista soittamaan itsekin!

Uusinta: Maailman suurin sänky


Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä on uusinta marraskuulta 2015.
maailmansuurinsanky
Lastenkirjoissa vauvanhoitonormeina edelleen tuntuvat olevan pinnasänky (omassa huoneessa), tuttipullo ja rattaat. Kun välillä näkeekin kirjassa vauvan rinnalla tai kantoliinassa, melkein hätkähtää – kiva että joku kuvasi tämän näin! Se kertoo siitä, miten tottunut on näkemään kuvia lapsista omissa huoneissa ja tuttipulloa imien. Kuviin on tottunut niin, että itsekin huomaan välillä piirtäväni lapsen yksin omassa sängyssä, vaikka meillä koko perhe nukkuu samassa huoneessa kolmessa vierekkäisessä sängyssä, pojat eivät ole koskaan huolineet pulloa (vaikka yritetty on) ja kantoliinassa ovat saaneet olla niin pitkään kuin selkäni on kestänyt, mikä ei ole näiden kasvuvauhdilla ollut kovin montaa kuukautta.

IMG_20140603_031625

Maailman suurin sänky olikin varmaan ensimmäinen vastaan tullut kirja, joka kertoi perhepedissä nukkumisesta. Kirjan perhe nukkuu samassa sängyssä, mutta kun lapsia alkaa olla jo kuusi, sänky alkaa tuntua hieman ahtaalta. (Meillä se tuntuu jo kahden kanssa silloin, kun molemmat kömpivät samaan aikaan meidän peittojen alle nukkumaan…) Perheen isä päättää rakentaa sängyn, johon koko perhe mahtuisi niin, että kenenkään varpaat eivät olisi toisen suussa. Sen vuoksi talon kaikki sisäseinät pitää kaataa, jotta sänky mahtuisi kotiin.

Kirja ei kerro kuitenkaan pelkästä nukkumisesta. Sängystä nimittäin tulee niin painava, että se kaataa lopulta ulkoseinätkit ja lähtee vierimään rinnettä alas. Lopulta perhe päätyy rakentamaan kerrossängyt lapsille, mutta yöllä kaikilla tulee toisiaan ikävä.

IMG_20140603_031537

Kirjan viesti tuoreille vanhemmille voisikin olla, että jos mietitte uuden sängyn hankkimista, hankkikaa niin iso, että lapsia ei tarvitse nostaa pois sängystä vain siksi, että sänkyyn tulee liian ahdasta. Jotkut lapset pysyvät kyllä omassa sängyssään, jotkut jopa omassa huoneessaan, mutta monet haluavat mieluiten nukkua lähellä vanhempiaan kouluikään asti. Ja sen ymmärrän hyvin, minäkin nukun parhaiten kun oma perhe on ympärillä.

Ja viesti taas niille, joilla lapsia jo on ja sängyssä tulee ahdasta: Jos kaupasta ei löydy tarpeeksi leveää sänkyä, sellaisen voi tehdä itse. Sitä itse asiassa olemme miettineet mekin.

Ei, emme muuten rakentaneet isoa sänkyä. Mutta nyt meillä on niin iso makkari, että sinne vihdoin mahtuu useampi sänky vierekkäin, ja siellä voi silti jopa vielä kävellä.

Uusinta: Laulava lasten lintukirja

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen.

IMG_0443Tässä sellainen kirja, jota meillä on luettu siitä asti, kun se aikoinaan on meille tullut. Kolme vuotta sitten sitä luki esikoinen isänsä kanssa, ja minäkin toivoin oppivani tunnistamaan lintuja. Kirjoitin silloin, että unelmanani on olla äiti, joka osaa opettaa luonnossa lapsille lintujen ja kasvien nimiä. No, mitä sitten kävikään? Ainakin sinne päin on tultu. Tunnistan jo monia pihapiirin lintuja, mutta hidasta oppiminen on. Minulla ei ole sellaista luontaista luonnontuntemisen lahjaa. Muutamat linnut tunnistan jopa äänestä, mutta vain ne helpoimmat.

Meidän esikoinen tunnistaa muutaman linnun, mutta 2-vuotias veljensä tunnistaa niitä varmaan jo enemmän. Lapsilla vain on erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja meidän pikkuinen on tosi kiinnostunut luonnosta. Vaikka hän ei vielä paljon puhu, hän tunnistaa jo lokin, rastaan ja kraa kraan eli variksen, ja linnun laulua kuullessaan osaa hienosti imitoida lintujen ääniä.

Siksi ei olekaan varmaan yllätys, että nyt tästä on tullut yksi kuopuksen lempikirjoista. Myös samanlaista kirjaa, jossa on muita luonnon ja eläinten ääniä, meillä luetaan just nyt.

IMG_0444

Talitiainen sanoo ti-ti-tyy. Olen tarkistanut sen nyt kirjasta monta kertaa, ja olen jo aika varma, että erotan talitiaisen ja varpusen toisistaan. Tämä on kuitenkin vaatinut sellaista ponnistelua, että alan uskoa, että minun mielestäni puuttuu sellainen alue, johon lintutietoutta voisi laittaa. Mutta tämän kirjan syytä se ei ole. Kirja on tosi mainio, ja Tepsu tykkää siitä paljon. Tepsu onkin lukenut sitä isänsä kanssa, ja minun täytynee tyytyä siihen, että meillä kotona on kaksi söpöä poikaa, jotka saavat briljeerata minulle lintutietoudellaan. Suosittelen siis kirjaa – ainoa miinus siitä, että lintujen kuvat ovat aika pieniä. Lintukirjoissa toivoisi vähän isompia kuvia, kun luonnossa lintuja pääsee harvemmin katsomaan yhtä läheltä kuin kuvissa.

Sain kirjan arvosteltavaksi Kids.fi:stä. Heillä monenlaisia hauskoja lastenkirjoja, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Kesäarvonta 2017: Tippukivitapaus

9789511310006Tippukivitapaus on Yökyöpeleiden tekijöiden uusi hauska, naurattava ja ajatuksia herättävä runokirja lapsille, joka toimii niin pienemmillä värikkään ja iloisen kuvituksensa vuoksi, kuin myös vanhemmilla lapsilla  runojensa aihepiirejä ajatellen. Kirjasta on myös tulossa Kansallisteatteriin musiikkinäytelmä syksyllä 2017. Tarkemmin kirja on esitelty ainakin Lastenkirjapinossa.

Jos haluat voittaa omaksesi Tippukivitapaus-kirjan, kommentoi tähän alle 31.7.17 mennessä ja kerro, mitä kirjoja teillä luetaan kesälomalla. Voit sitten voittaa tämän kirjan teille syksyn lukuhetkiin :)

 

Nirson lounas

Äiti, ootko kuuro?
Mua risoo riisipuuro
ja ranskalaiset potuttaa!

Mä vihaan munavoita
pitsaa pastaa silakoita
on pullaa turha tuputtaa.

Maito on märkää
ällöän härkää
on lihakeitto liian lödee.

Äiti, turha luulo,
syö itse inha puuro
mä haluan jotain parempaa!

Hillo on löllöö
juusto on ällöö
nuudelis on nuiva maku.

Äiti, älä penää!
Mä en syö koskaan enää
kuin lentäviä lettuja.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautatiellä

paivaelaintenrautateilla

Sharon Rentan kuvakirjasarjassa eläimet ovat erilaisissa ympäristöissä: paloasemalla, postitoimistossa,  terveyskeskuksessa… Sarjan uusimmassa osassa tutustutaan rautateihin. Vähän sama idea siis kuin Penny Dalen dinosauruskirjoissa, joissa yhdistetään dinosauruksia ja isoja koneita, mutta kiltimmin. Meidän junista, metroista, ratikoista ja hisseistä 2-vuotiaalle ne dinosaurukset ovat vielä liian pelottavia, mutta Päivä eläinten rautateillä oli nappiosuma.

Kirjan kehyskertomuksessa Leevi ja pappa ovat erilaisilla junamatkoilla. Samalla kerrotaan rautateistä kivalla tavalla. Joissain kulkuneuvokirjoissa kun keskitytään minun makuun liikaa numeroihin ja nippelitietoon. Tässä kirjassa taas fokuksena on junamatkakokemukset. Joskus junat ovat myöhässä, joskus itse on myöhässä junasta, joskus junassa tutustuu toisiin ja välillä saattaa päästä jopa ohjaamoon.

Kun aihe ja kuvitus olivat kohdallaan, jaksoi kohta 2,5-vuotiaskin kuunnella koko 30-sivuisen tarinan alusta loppuun, ja olisi halunnut kuulla sen vielä uudestaankin. Tietoruudut vaikka höyryveturin toiminnasta jätin lukematta, ja ne varmasti kiinnostavat isompaakin, 5-6-vuotiasta lasta. Tästä kirjasta jäi niin hyvä fiilis, että pitää etsiä meille sarjan aiempiakin osia!

Lapsen kommentti: Juna! Kaksi junaa! Kolme junaa!

Butterworth/Gaggiotti: Välipalani – Mistä ruoka tulee?

valipalanimistaruokatulee

Välipalani – Mistä ruoka tulee? on Tacticin kevätuutuus. Minulle kiitollisuus on yksi niistä tärkeistä elämänarvoista, joita haluan lapsilleni opettaa, ja sen opettamiseen ajattelin tätä kirjaa. Kun ymmärtää, miten monet kädet ovat olleet mukana siinä, että ruoka päätyy lautaselleni, ainakin minä löydän uudenlaista arvostusta ruokaan, jota muuten saattaisi syödä sen enempää ajattelematta.

Tässä kirjassa kerrotaan yhden välipalan tarina. Kirjan lapsilla on kerhoeväinä voileipiä, tomaatteja, porkkanoita, suklaakeksi, klementiinejä ja omenapillimehu. Sitten aukeama ja ruoka-aine kerrallaan kerrotaan, missä raaka-aineet valmistetaan ja miten niitä käsitellään, jotta ne päätyvät lopulta kaupan hyllylle ja siitä eväsrasiaan.  Etenkin suklaan valmistusvaiheet ja matka maailman ympäri tekivät minuun vaikutuksen. Lopussa esiteellään vielä ruokaympyrä ja annetaan ohjeita terveelliseen elämäntapaan – juo paljon vettä, syö kunnon aamiainen, liiku tunti päivässä (suomalainen suositus lapsille tosin on kolme tuntia!) ja syö ainakin viittä eri hedelmää ja vihannesta joka päivä.

Minusta kirja on hyvin onnistunut. Monet lasten tietokirjat ovat sekavia tai ahdettu täyteen nippelitietoa, mutta tässä kirjassa sivut ovat levollisia, teksti sujuvaa ja monimutkaiset asiat tiivistetty yksinkertaisiksi lauseiksi. Siksi kirja sopiikin jo nuoremmillekin lukijoille, ja toisaalta asia on kiinnostavaa vielä ala-asteen ekoilla luokillakin. 6-vuotiaskin kirjasta piti, mutta en usko hänen ainakaan oma-aloitteisesti palaavan kirjan pariin uudelleen, ainakaan kovin usein – mutta ehkä asia tulikin jo kerralla selväksi.

 

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Jack Tickle: Höpsö Hönttisaurus

hopsohonttisaurus

Bongasin tämän kirjan Sinisestä keskitiestä, ja arvasin oikein, että tästä tulis meidän 2-vuotiaalle hittikirja. Ja tätä onkin luettu, luettu ja luettu uudestaan. 2-vee myös kikattelee kirjan ääressä välillä itsekseen ja minä iloitsen, että hän on löytänyt ilon myös yksin lukemisesta.

Höpsö Hönttisaurus on iloisen hyväntuulinen, tarinaltaan yksinkertainen ja värikäs kirja. Sen hauskuus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä, vaan osallistavassa lukemisessa. Höpsöä pitää välillä kutittaa ja välillä ravistaa, välillä lohduttaa ja yhden kerran myös säikäyttää. Vaikka kirja on ihan tavallinen paperisivuinen kirja, 2-vuotias tajusi heti mistä on kysymys, ja halusi uudestaan ja uudestaan kutittaa Höpsöä ja huutaa sille PÖÖ!

Meillä kirja on kirjastosta lainassa. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta siitä kyllä näkee, että sitä ovat kutittaneet ja ravistelleet aika monet lapset ennen meitä. Toimiva konsepti, vaikkakin kirjaa kuluttava. :) Kirja oli hyvä vielä jopa 6-vuotiaan mielestä, joka kertoi lukeneensa sitä monta kertaa hoidossa ja halusi vielä tulla mukaan Höpsön kutitteluun.

Tässä kirjassa on oivallettu, että kirja voi kutsua osallistumaan ilman vilkkuvaloja, ääninappeja tai kosketuspintojakin. Ja se toimii!