Aihearkisto: 3-5-vuotiaille

Kesäarvonta 2017: Tippukivitapaus

9789511310006Tippukivitapaus on Yökyöpeleiden tekijöiden uusi hauska, naurattava ja ajatuksia herättävä runokirja lapsille, joka toimii niin pienemmillä värikkään ja iloisen kuvituksensa vuoksi, kuin myös vanhemmilla lapsilla  runojensa aihepiirejä ajatellen. Kirjasta on myös tulossa Kansallisteatteriin musiikkinäytelmä syksyllä 2017. Tarkemmin kirja on esitelty ainakin Lastenkirjapinossa.

Jos haluat voittaa omaksesi Tippukivitapaus-kirjan, kommentoi tähän alle 31.7.17 mennessä ja kerro, mitä kirjoja teillä luetaan kesälomalla. Voit sitten voittaa tämän kirjan teille syksyn lukuhetkiin :)

 

Nirson lounas

Äiti, ootko kuuro?
Mua risoo riisipuuro
ja ranskalaiset potuttaa!

Mä vihaan munavoita
pitsaa pastaa silakoita
on pullaa turha tuputtaa.

Maito on märkää
ällöän härkää
on lihakeitto liian lödee.

Äiti, turha luulo,
syö itse inha puuro
mä haluan jotain parempaa!

Hillo on löllöö
juusto on ällöö
nuudelis on nuiva maku.

Äiti, älä penää!
Mä en syö koskaan enää
kuin lentäviä lettuja.

Sharon Rentta: Päivä eläinten rautatiellä

paivaelaintenrautateilla

Sharon Rentan kuvakirjasarjassa eläimet ovat erilaisissa ympäristöissä: paloasemalla, postitoimistossa,  terveyskeskuksessa… Sarjan uusimmassa osassa tutustutaan rautateihin. Vähän sama idea siis kuin Penny Dalen dinosauruskirjoissa, joissa yhdistetään dinosauruksia ja isoja koneita, mutta kiltimmin. Meidän junista, metroista, ratikoista ja hisseistä 2-vuotiaalle ne dinosaurukset ovat vielä liian pelottavia, mutta Päivä eläinten rautateillä oli nappiosuma.

Kirjan kehyskertomuksessa Leevi ja pappa ovat erilaisilla junamatkoilla. Samalla kerrotaan rautateistä kivalla tavalla. Joissain kulkuneuvokirjoissa kun keskitytään minun makuun liikaa numeroihin ja nippelitietoon. Tässä kirjassa taas fokuksena on junamatkakokemukset. Joskus junat ovat myöhässä, joskus itse on myöhässä junasta, joskus junassa tutustuu toisiin ja välillä saattaa päästä jopa ohjaamoon.

Kun aihe ja kuvitus olivat kohdallaan, jaksoi kohta 2,5-vuotiaskin kuunnella koko 30-sivuisen tarinan alusta loppuun, ja olisi halunnut kuulla sen vielä uudestaankin. Tietoruudut vaikka höyryveturin toiminnasta jätin lukematta, ja ne varmasti kiinnostavat isompaakin, 5-6-vuotiasta lasta. Tästä kirjasta jäi niin hyvä fiilis, että pitää etsiä meille sarjan aiempiakin osia!

Lapsen kommentti: Juna! Kaksi junaa! Kolme junaa!

Butterworth/Gaggiotti: Välipalani – Mistä ruoka tulee?

valipalanimistaruokatulee

Välipalani – Mistä ruoka tulee? on Tacticin kevätuutuus. Minulle kiitollisuus on yksi niistä tärkeistä elämänarvoista, joita haluan lapsilleni opettaa, ja sen opettamiseen ajattelin tätä kirjaa. Kun ymmärtää, miten monet kädet ovat olleet mukana siinä, että ruoka päätyy lautaselleni, ainakin minä löydän uudenlaista arvostusta ruokaan, jota muuten saattaisi syödä sen enempää ajattelematta.

Tässä kirjassa kerrotaan yhden välipalan tarina. Kirjan lapsilla on kerhoeväinä voileipiä, tomaatteja, porkkanoita, suklaakeksi, klementiinejä ja omenapillimehu. Sitten aukeama ja ruoka-aine kerrallaan kerrotaan, missä raaka-aineet valmistetaan ja miten niitä käsitellään, jotta ne päätyvät lopulta kaupan hyllylle ja siitä eväsrasiaan.  Etenkin suklaan valmistusvaiheet ja matka maailman ympäri tekivät minuun vaikutuksen. Lopussa esiteellään vielä ruokaympyrä ja annetaan ohjeita terveelliseen elämäntapaan – juo paljon vettä, syö kunnon aamiainen, liiku tunti päivässä (suomalainen suositus lapsille tosin on kolme tuntia!) ja syö ainakin viittä eri hedelmää ja vihannesta joka päivä.

Minusta kirja on hyvin onnistunut. Monet lasten tietokirjat ovat sekavia tai ahdettu täyteen nippelitietoa, mutta tässä kirjassa sivut ovat levollisia, teksti sujuvaa ja monimutkaiset asiat tiivistetty yksinkertaisiksi lauseiksi. Siksi kirja sopiikin jo nuoremmillekin lukijoille, ja toisaalta asia on kiinnostavaa vielä ala-asteen ekoilla luokillakin. 6-vuotiaskin kirjasta piti, mutta en usko hänen ainakaan oma-aloitteisesti palaavan kirjan pariin uudelleen, ainakaan kovin usein – mutta ehkä asia tulikin jo kerralla selväksi.

 

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Jack Tickle: Höpsö Hönttisaurus

hopsohonttisaurus

Bongasin tämän kirjan Sinisestä keskitiestä, ja arvasin oikein, että tästä tulis meidän 2-vuotiaalle hittikirja. Ja tätä onkin luettu, luettu ja luettu uudestaan. 2-vee myös kikattelee kirjan ääressä välillä itsekseen ja minä iloitsen, että hän on löytänyt ilon myös yksin lukemisesta.

Höpsö Hönttisaurus on iloisen hyväntuulinen, tarinaltaan yksinkertainen ja värikäs kirja. Sen hauskuus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä, vaan osallistavassa lukemisessa. Höpsöä pitää välillä kutittaa ja välillä ravistaa, välillä lohduttaa ja yhden kerran myös säikäyttää. Vaikka kirja on ihan tavallinen paperisivuinen kirja, 2-vuotias tajusi heti mistä on kysymys, ja halusi uudestaan ja uudestaan kutittaa Höpsöä ja huutaa sille PÖÖ!

Meillä kirja on kirjastosta lainassa. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta siitä kyllä näkee, että sitä ovat kutittaneet ja ravistelleet aika monet lapset ennen meitä. Toimiva konsepti, vaikkakin kirjaa kuluttava. :) Kirja oli hyvä vielä jopa 6-vuotiaan mielestä, joka kertoi lukeneensa sitä monta kertaa hoidossa ja halusi vielä tulla mukaan Höpsön kutitteluun.

Tässä kirjassa on oivallettu, että kirja voi kutsua osallistumaan ilman vilkkuvaloja, ääninappeja tai kosketuspintojakin. Ja se toimii!

Eric Hill: Pupen puuhasalkku

pupenpuuhasalkku

Lisää Puppea meille! Sain kustantajalta arvioitavaksi Pupen puuhasalkun, jossa on viisi Puppe-aiheista puuhakirjaa. Kirjat tehtävien puolesta sopivat mielestäni suunnilleen 3-4-vuotiaille, joten en ihan vielä antanut salkkua oman lapseni käsiin, vaikka tarinat ovat niin yksinkertaisia että toimivat jo 2-vuotiaille. Voin jo ennalta nähdä, miten paljon oma lapseni tulee nauttimaan tästä salkkukonseptista. Se, että on oma pieni laukku kantokahvoineen, josta voi ottaa ja laittaa takaisin omia pieniä kirjoja, toimii niin hyvin tuon ikäisille lapsille, ja on tosi söpöä seurata miten tärkeä omasta laukusta voi lapselle tulla. (Meillä eletään vaihetta, jossa taapero kantaa ympäri asuntoa minun käsilaukkujani ja laittaa niihin sisään satunnaisia tavaroita.)

Tykkään myös noista puuhakirjoista. (Tämä oli nyt ihan puolueettoman vanhemman sukupolven Puppe-fanin arvio.) Kaksi puuhakirjoista on satukirjoja, joihin itse lisätään tarrat sivuille tärkeisiin kohtiin. Tarrat ovat isoja, ja niitä on toisessa kirjassa 12 ja toisessa 17. Kaksi kirjaa ovat puuhakirjoja, joissa tehtävinä on helppoja sokkeloita, pisteiden yhdistämistä, väritystä, parien etsimistä ja muita perinteisiä tehtäviä. Mukana on myös yksi värityskirja. Ehkä vähän häiritsee tosiaan se, että tarinoiden ikätaso ja tehtävien ikätaso eivät ihan kohtaa, mutta tekeehän noita vanhemman avustuksella pienempikin.

Toinen tarinakirjoista kertoo Pupen syntymäpäivistä. Tämä onkin sellainen kirjasetti, jonka voisin hyvin antaa lahjaksi jollekin kolme vuotta täyttävälle. Toisaalta yksi puuhakirjoista kertoo kesälomapuuhista, mihin varmaan itse sijoitan tämän kirjasalkun – siis siihen, kun kesällä kierrellään useampi viikko Suomea, ja mukaan tarvitaan juuri jotain tällaista kevyttä kannettavaa, josta riittää tekemistä pitkäksi aikaa.

Soiva kansanlaulukirja

soivakansanlaulukirja

Tirlirlittiä soi meillä nykyään monta kertaa päivässä, ja päässä vielä useammin…

Maaliskuu oli blogissa sellainen uutuuskirjojen suma, ja niitä luetaan täällä vielä huhtikuussakin. Nyt huhtikuun alussa tuli kuitenkin kirja, jota minä olin odottanut eniten. Soivia laulukirjoja on jo jos jonkinlaista, mutta kansanlauluja niissä ei (tietääkseni) ole ollut vielä yhdessäkään. Meillä tykätään laulaa yhdessä, ja tänä vuonna olemme opetelleet joitakin kansanlauluja. Tämä tuli siis meille tosi sopivaan saumaan. Hyvää tässä on myös se, että minulle suurin osa lauluista oli ennalta tuntemattomia, toisin kuin useimmat laulut muissa soivissa laulukirjoissa. Kivaa, saa oppia uutta!

Kirjan laulut säestää Freija-yhtye, ja musiikkia on ilo kuunnella. Äänenlaatukin on hyvä ja äänen saa säädettyä tarpeeksi hiljaiselle ja kovalle. Täytyy tosin myöntää, että vähän jännitti, mitä lauluja kirjaan on valittu. Niin monissa kansanlauluissa kun on aika rivoja juttuja ja aihepiirejä varatun naisen iskemisestä petipuuhiin ja kaikkeen siltä väliltä. Pelko oli kuitenkin turha, sillä tekijät ovat osanneet asiansa. Laulut on jaoteltu viiteen aihepiiriin: laulamisen ilosta, erilaisista eläinystävistä, lemmestä ja heilastelusta, maailman meristä ja koti-ikävästä sekä kultaisesta kodista. Heilastelulauluja siis on, ja kyllä niissä ”riijataan toisen omaa”, aitan takana tapahtuu jotain ja illalla makoillaan käsivarrella – eli ei kuitenkaan mitään sellaista, jota lapsi ymmärtäisi.

Kirjan kansikuva on minusta tunnelmallinen ja tuo melkein nenään kesäyön tuoksun. Kirjan kuvituksessa on yhdistelty perinteistä ja modernia kuvastoa kivalla tavalla. Itse olisin toivonut vähän folkimpaa menoa myös kuvitukseen, mutta olenkin kansantaiteen ja kiemuraisten kukkaköynnösten ystävä. Suomalaisessa käsityöperinteessä on vain niin ihania ornamentteja, että toivoisi niidenkin tulevan osaksi seuraavienkin sukupolvien sielunmaisemaa. Nämä kuitenkin ovat makukysymyksiä, ja tässä kirjassa on taidettu ensisijaisesti haluta tuoda kansanmusiikki mukaan tähän päivään. Sitä arvostan, ja toivonkin että tämä kirja löytää tiensä yhtä moneen kirjahyllyyn kuin Soiva lastenlaulukirja. Meillä on Suomessa hienoa kulttuuriperintöä , josta on aiheellista olla ylpeä!

Atte ja Anna viettävät pääsiäistä

attejaannaviettavatpaasiaista

Atte ja Anna -kirjat ovat Lasten keskuksen luterilaista traditiota lapsille esittelevä sarja. Totta puhuen olemme aiemmin yrittäneet lukea joitain näitä kirjasia, mutta ne olivat sen verran pitkäpiimäisiä, että niin minä kuin lapsikin kyllästyimme kesken. Nyt kun etsin lapsille pääsiäisestä kertovia kirjoja, tämä kirja kuitenkin oli iloinen yllätys. Kirjassa on iloiset, värikkäät, modernit kuvat ja tarpeeksi vähän tekstiä. Tietokirjamaisuuskin peittyy ihan kivaan tarinaan, ja perinteet ovat niin tuttuja, että on kiva huomata, että hei, just noin mekin tehdään – tai ainakin suunnitellaan tekevämme, vaikka ihan kaikkeen ei ehkä päästäkään.

Jouluun liittyy minulla niin paljon omia tunnemuistoja, että sen valmistelut muistaa aloittaa jo lokakuussa. Pääsiäinen taas on jäänyt omassa lapsuudessa lähinnä suklaamunajuhlaksi, ja vaikka se nyt meille onkin tärkeä, se ei vain samalla tavalla tule selkäytimestä. Niinpä useammankin kerran olen havahtunut palmusunnuntaina siihen, että koko talossa ei ole yhtään karkkia, ja lähtenyt viime tingassa supermarkettiin kilpailemaan siitä, kuka saa viimeisen lampaanpaistipalan ja mämmilaatikon.

Niinpä otin tämän kirjan samalla myös itselleni muistutukseksi siitä, mitä kaikkea lasten hyvään pääsiäiseen voisi kuulua. Kirja alkaa pajujen etsimisestä (itsehän laitoin valkoiset lenkkarit vain puoliksi jäätyneelle suolle, josta pajut lopulta löysin – aika huono valinta), virpomassa käydään naapurin yksinäistä tätiä, sitten istutetaan pääsiäisruohoa (kiva tietää, että muutkaan ei ole muistaneet istuttaa sitä ennen hiljaista viikkoa), maalataan munia, käydään seurakunnan pääsiäisvaelluksella ja nähdään kuoriutuvia tipuja (Helsingissä kannattaa suunnata pääsiäisenä Fallkullaan, jos niitä haluaa nähdä!). Pääsiäisaamuna saadaan munia, käydään kirkossa ja vielä muistetaan naapurin tätiäkin. Myös pääsiäispaasto mainitaan sivulauseessa, ja munien syöntiä pitääkin odottaa kokonainen viikko palmusunnuntaista pääsiäiseen.

Raamatun pääsiäiskertomus käydään lyhyesti ja mielestäni onnistuneesti siinä, kun Atte ja Anna käyvät seurakunnan pääsiäisvaelluksella. Kirjan lopussa vielä kerrotaan pääsiäistraditioista ja siitä, miten kertoa aika vaikeaakin pääsiäiskertomusta lapselle. Ohjeena on, että lasten kanssa ei tarvitse vieroksua kuolemasta kertomista, mutta pitää keskittyä iloon ja ylösnousemukseen. Tällaisen kirjan avulla pääsiäisen tapahtumista on helppo kertoa. Niitä ei minusta tarvitse yliselittää, vaan vastata sitten, jos lapsi alkaa itse niistä kysellä lisää – tai sitten myöntää, ettei itsekään tiedä vastausta, ja ehdottaa, että voitaisiin vaikka etsiä sitä yhdessä.

 

Kristiina Louhi: Tomppa ja tohtori Korva

tomppajatohtorikorva

Tomppa-kirjojen uusin osa on taattua Tomppa-laatua – lämminhenkinen ja maailmaa hienosti taaperon näkökulmasta hahmottava. Tomppa-kirjoja luin meidän esikoisen kanssa loputtoman monta kertaa hänen ollessaan nuorempi, ja siinä vaiheessa kun muutimme naapurikaupunkin, oli Tompan muutosta kertova kirja meille tosi tärkeä.

Tomppa ja tohtori Korvakin on kirja, joka kertoo lapsen elämän vaikeasta hetkestä. Nimestä jo arvaa, että tällä kertaa käsitellään korvatulehdusta. Tompan korvat ovat tosi kipeät ja lääkäriin on mentävä. Lääkäri on onneksi tosi mukava ja käynnistä selvitään. Sairaspäivänä saa syödä pullaa mummon sylissä, eikä mene kauaa, kun korvat jo paranevat.

Korvatulehdus on niin yleinen lasten vaiva, että tälle kirjalle varmasti riittää lukijoita. Minulle ei muuten tule mieleen yhtäkään toista kirjaa, joka kertoisi juuri korvatulehduksesta, vaikka luulisi sellaisia olevan. Korvatulehdus myös iskee niin yllättäen, että siinä vaiheessa tuskin kukaan lähtee kirjastoon etsimään aiheesta kertovaa kirjaa. Niinpä tätä kirjaa voi hyvin lukea jo etukäteen, vaikkei sitä korvatulehdusta ehkä koskaan oman lapsen kohdalle edes osuisi. Ja jos osuu, korvakipu on ehkä vähän vähemmän pelottavaa, kun se ei ole täysin uusi ja vieras asia, ja voi muistella – silloin kun Tompalla oli korva kipeä, Tomppakin meni kivan lääkärin luokse ja pian korva jo olikin taas terve…