Aihearkisto: 1-3-vuotiaille

Eric Hill: Mitä Puppe näkee?

mitäpuppenäkee

Puppe-kirjojen luoja Eric Hill kertoi haastattelussa, että lapsilla on enemmän älyä ja tyylitajua kuin aikuiset uskovatkaan. Sen vuoksi hän halusi tehdä kirjoja, joissa on paljon lapsen arjesta tuttuja asioita, mutta hieman uudenlaisena, vähän lapsen maailman rajoja avartaen. Piano ei ollut ruskea pystypiano vaan vaaleanpunainen flyygeli, eikä tuoli yksinertainen jakkara vaan koristeellinen, vanhanaikainen löhötuoli.

Tämä konsepti tuntuu toimivan tosi hyvin. Niin tässäkin Mitä Puppe näkee? -kirjassa, joka on toinen meidän Puppe-suosikeista. Tässä katselukirjassa ei ole luukkuja, mutta sivuilla on kaikkea sitä, mikä taaperoa kiinnostaa – luontoa, eläimiä, kulkevälineitä ja hiekka- ja vesileikkejä osana maisemaa. Oma kuva peilissä viimeisellä sivulla herättää riemua joka kerta. Suurin osa sivujen kuvista on tuttuja asioita, mutta välillä mukaan tulee myös jotain ihan uutta, kuten tuulimylly tai majakka.

Omia ja kirjaston Puppe-kirjoja on meillä iso pino, mutta halusin nostaa sieltä esille nämä kaksi, joita meillä on luettu nyt kaikista eniten. Minun oma suosikkini taas on se ihan eka luukkukirja.

Onko teillä joku Puppe-kirja noussut selvästi muita suositummaksi?

 

Benji Davies: Toivo ja talviyö

toivojatalviyo

Benji Daviesin Toivo ja talviyö osuu suoraan sydämeen. Siitä tuli kertalukemalta yksi lastenkirjasuosikeistani, enkä enää ihmettele, miksi Daviesin kirjat niittävät palkintoja ympäri maailmaa. Hänen aiemmat kirjansa ovat menneet meiltä ohi, kun vielä viime vuonna meillä ei ollut ketään kuvakirjaikäistä, mutta onneksi taas on!

Toivo ja talviyö -kirjassa on mukana suuria tunteita: yksinäisyyttä, kaipausta, pelkoa, lohtua, toivoa ja jälleennäkemisen riemua. Toivo jää kotiin isän lähtiessä kalastamaan, mutta isä ei palaakaan yöksi kotiin. Toivo lähtee talviselle merelle etsimään isää, mutta löytää isän laivan hylättynä. Silloin kadoksissa ollut ystävä, pieni valas, auttaa Toivon isän luokse. Kalastajat ovat pelastaneet isän majakalle, ja siellä Toivokin pääsee isän syliin. Kriisi tuo myös elämään jotain uutta ja hyvää, kun yhteys kadonneeseen ystävään löytyy uudelleen. Kertomus on yksinkertainen ja niin ovat tunnelmalliset kuvatkin, mutta ei tarvitakaan mitään kovin monimutkaista, että pääsee koskettamaan jotain syvällä sydämessä.

Daviesilta on suomeksi julkaistu viime vuonna myös Vaarin saari, joka käsittelee isovanhemman kuolemaa kauniilla tavalla. Siitä on kerrottu esimerkiksi Värikäs päivä -blogissa. Tällaisissa asioissa olen käyttänyt sellaista sääntöä, että lapsi on valmis kuulemaan jostain aiheesta sitten, kun alkaa esittämään siitä itse kysymyksiä. Kun se aika tulee, tämä kirja tulee meillä varmasti pienemmän lapsen kanssa lukuun.

Eric Hill: Mitä tehdään, Puppe?

IMG_20170227_102059

Jostain kirjakatalogista huomasin, että Puppe-kirjojen kirjoittaja Eric Hill kuoli kolme vuotta sitten. Siihen asti hän taisi tehtailla Puppe-kirjoja tiivistä tahtia, sillä ne eivät tunnu loppuvan koskaan kesken. Itselle Puppe-kirjat tuntuvat jonkinlaiselta lastenkirjojen arkkityypiltä luukkuineen ja yksinkertaisten mutta värikkäiden kuviensa vuoksi. Ilmeisesti niiden ilmestyessä 80-luvun alussa Puppe-kirjat olivat kuitenkin jotain ihan uutta, sillä Pupet olivat ensimmäisiä luukullisia lastenkirjoja. Konsepti oli niin toimiva, että erilaiset luukut ja toiminnallisuus kirjoissa on nykyään ihan arkipäivää.

Tämä Puppe-kirja on yksi meidän suosikeista, ollut taas molemmilla pojilla. Kirjassa ei kuitenkaan ole luukkuja, vaan pyöritettävä levy, josta sivulle voi vaihtaa neljä erilaista kuvaa. Ensimmäisellä aukeamalla katsotaan, mitä kaikkea Puppe näkee ikkunasta. Toisella saa valita, mitä Puppe syö aamupalaksi. Sitten pakataan tavaroita tarhareppuun, maalataan kuva äidille ja lopuksi valitaan leluja lelulaatikosta.

Vaikka lapsi varmasti osaa jo jokaisen kuvan, mikä sivulle ilmestyy, se saa aikaan saman riemun joka kerta. Ja vaikka levyn pyöritys on pienille sormille aika raskasta, sinnikkäästi kirjaa jaksetaan tutkia itsekin.

Meillä kirjaston kirjaa luettiin monta kuukautta, ja kun lopulta palautimme sen kirjastoon, juuri sillä hetkellä siitä irtosi sivu. Kirjastovirkailija totesi, että tämän kuntoinen kirja menee poistoon, ja kysyi, haluammeko kirjan omaksi! Minä teippasin suosikkikirjan ilmastointiteipillä kasaan, ja sitä luetaan meillä vielä varmasti vielä tänä vuonna monen monta kertaa.

IMG_20170227_101938

Puppe maalasi äidille puun.

Rod Campbell: Eläinkirja

IMG_20170226_222015

90-luvun alusta peräisin oleva Eläinkirja oli meidän vanhemman pojan lempikirjoja siinä 2-3-vuoden tienoilla, jolloin se oli meillä kestolainassa kirjastosta. Nyt kun nuorempi täytti kaksi, löysin kokonaan ehjän ja siistin kappaleen kirjasta kirpparilta – mikä luukkukirjoissa on aika harvinaista! Niinpä hän sai kirjan meiltä 2-vuotislahjaksi.

IMG_20170226_222046

Kun aiemmin pieni poika on jaksanut keskittyä lähinnä Puppeen ja Maisaan, oli iloinen yllätys että tässä kirjassa hän jaksoi keskittyä näinkin pitkään tarinaan. Kirjassa on siis joka sivulla pieniä runomuotoisia tarinoita, kuvituksena iloisia eläimiä ja yksi tai useampia luukkuja, jotka liittyvät tarinaan. Toimiva yhdistelmä, joka saa pienenkin keskittymään. Vaikka kaikkea ei ymmärtäisikään, kieli kuulostaa hassulta, eläimet ovat hauskoja ja luukkujen avaaminen innostaa aina.

IMG_20170226_222102

Hauskin sivu kirjassa on runo Petestä ja Pavesta, jotka lentävät pois aidalta ja aidalle takaisin. Hauskaa, miten ensin isoveljen ja sitten pikkuveljen kanssa on jääty tätä sivua lukemaan siihen asti, että äiti ei jaksa enää toistella: Lennä pois, Pete… Takaisin, Pete!

IMG_20170226_222117

Samoin viimeisen sivun leijona on ollut sen verran pelottava, että ensimmäisen kerran jälkeen sitä luukkua ei enää haluttu avata. Tai ehkä äidin leijonanmurina oli sittenkin se, joka pelotti vähän liikaa?

Vaikka tätä kirjaa on luettu kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan, en itsekään siihen ole kyllästynyt. Ehkä kirjassa on tarpeeksi huumoria, että siitä saa iloa itsekin. Etenkin viimeisellä sivulla tirskahdan aina, kun alan ajattelemaan nälkäistä rovastia, joka karjuu kuin leijona…

Jos tämän kirjan löytää kirpparilta, suosittelen ostamaan! Kirjastostakin sen saa, ja ainakin siinä mikä meillä oli joskus lainassa, oli vielä kaikki luukut tallella :)

 

Viiru ja Pesonen piilosilla

IMG_20160831_140359

Tammen syksyn uutuuskirjoissa on taaperoikäisille tarkoitettu pahvikantinen Viiru ja Pesonen. Me ollaan luettu esikoisen kanssa Viirua ja Pesosta siitä asti, kun hän oli 2-vuotias – ensimmäiset vuodet tosin tarinoita paljon yksinkertaistaen, koska tarinat ovat aika pitkiä ja polveilevia, mutta kuitenkin perusidealtaan niin yksinkertaisia, että kuvan voi kertoa usein kahdellakin lauseella. Tämän kirjan pyysin arvosteltavaksi, että meidän 1-vuotias kuopuskin pääsisi Viirun ja Pesosen makuun.

IMG_20160831_140408

Itse rakastan Nordqvistin kuvitusta, sen iloisuutta, yksityskohtia ja heleitä värejä. Vaalea, auringonpaisteinen keväisen koivunlehden vihreä on yksi lempivärejäni, josta en meinaa saada kylliksi, ja sitä sävyä näissä kirjoissa riittää. Oivaltavia ja hauskoja luontokuvia on ilo katsoa, ja tulen kirjoista joka kerta hyvälle tuulelle. Jokainen kirja on kuin lettukestit puutarhassa, ja mieleen tulee vain, miksi en muista itse järjestää sellaisia useammin!

Tässä kirjassa Viiru on piirtänyt Pesoselle kuvan, mutta Pesonen on hukassa. Viiru käy kysymässä eri eläimiltä ja ”muklilta”, onko kukaan nähnyt Pesosta, mutta jokainen vastaa jotain aika kummallista, joka ei Viirua etsinnässä auta. Lopulta Pesonen sattumalta löytyy, ja Pesosellakin on Viirulle oma lahja.

IMG_20160831_140425

Pienten lasten kirjaksi tässä kirjassa tekstiä on paljon. Minusta kirja sopii tekstin puolesta ehkä 3-vuotiaasta ylöspäin. Tässäkin kirjassa tarina on kuitenkin loppupeleissä niin simppeli, että sen voi taas tiivistää pariin lauseeseen. Viiru kysyy kanoilta, missä Pesonen on. Kanat eivät ole nähneet Pesosta. Tosin 1-vuotiaan kanssa päädyttiin lopulta vielä katselemaan kuvia rauhassa ja juttelemaan eri eläinten nimistä ja eläinten äänistä. Myös Viirun ja Pesosen nimet tulivat jo tutuiksi. Kyllä hän kirjasta piti, mutta ei vielä innostunut samalla tavalla kuin joistain toisista kirjoistaan. Voikin olla että tätä kirjaa luetaankin meillä vuoden päästä senkin edestä!

 

Nok Nok Nok

noknoknok

Kirjan sivuilla on reikiä! Jostain syystä se tuntuu kiehtovan monia pienimpiä lukijoita. Meillä Äkkää ja tökkää -kirjoissakin huomio keskittyy toistaiseksi vain kirjassa oleviin koloihin. Maisa-hiiren tekijän Lucy Cousinsin Nok Nok Nok -kirjassa koloja on joka sivulla, ja kirjan pääosassa pieni tikka, joka opettelee juuri nokkimaan.

IMG_20160816_113054

Ensimmäisillä sivuilla reikiä on vain muutamia (ja niistäkin jokaiseen on pakko koettaa työntää oma pieni sormi). Kun tikka oppii nokkimaan, se nokkii itsensä taloon sisälle, ja kirja muuttuukin tarinasta taaperoiden sanakirjaksi, jossa reikä on kaikenlaisissa tutuissa kodin tavaroissa, vaatteissa ja ruoissa. Tässä vaiheessa myös itse päädyin juttelemaan kirjasta lapsen kanssa enemmän kuin lukemaan vain tekstiä, sillä lapsi osoitti koloja jokaista vuorollaan, mutta eri järjestyksessä kuin tavarat mainittiin tekstissä.

IMG_20160816_113127

Lopuksi, niin kuin aika monissa lasten kirjoissa, isä peittelee lapsensa nukkumaan. (Tai hetkinen, useimmissa kirjoissa se kuitenkin taitaa olla äiti!) Varmaankin kirjaa on ajateltu noin parivuotiaan iltasatukirjaksikin. Meillä kirja toimi hyvin puolitoistavuotiaalla, joita kirjat eivät kiinnosta ilman jotain ekstraa – ääniä, koloja, luukkuja. Itse innostuin raikkaista väreistä, tuoreesta ideasta ja hauskasta tarinasta.

IMG_20160816_113219

Kuuletko luonnon ääniä?

Meidän 1-vuotias kuopus ei ole juuri ollut vielä innostunut kirjoista, kun taas isoveljensä jo tuossa iässä jaksoi katsella sylissä pidempiäkin vauvakirjoja alusta loppuun. Tuntui, että piti ottaa järeämmät keinot käyttöön, että tämä tapaus tarvitsee kirjalta vähän enemmän. Heti ensimmäinen testattava äänikirja olikin menestys! En meinannut saada kirjasta edes kuvaa, kun heti kun otan kirjan käteeni, pieni kontta ainnoissaan luokseni ja haluaa katsella yhdessä kuvia ja kuunnella ääniä.

IMG_20160608_135459 (1)

Kuuletko luonnon ääniä? on myös vanhemmalle sopiva kirja, sillä äänet ovat rauhallisia, kauniita ja hiljaisia. Jokaisella aukeamalla on kuvattu jokin säätila ja tietystä kohtaa sivua painamalla saa kuulla siihen liittyvän äänimaiseman – aaltoja rannalla ja lokkien kirkunaa, raekuuron, lumihiutaleita putoamassa nuotioon. Itse pidin etenkin sateen kuuntelusta, jokin siinä ropinassa tuntuu syvästi rauhoittavalta. Ääniä kuunnellessa voi samalla katsella iloisia eläimiä, jotka iloitsevat luonnosta ja vaihtuvista säätiloista. Raekuurollakaan ei näytetä mutrunaamaa, vaan kilpikonnat tanssivat innoissaan raesateessa. Minusta onkin ollut tärkeää opettaa lapset nauttimaan kakista säätiloista, vaikka aina itsekään ei ole niin innoissaan sateeseen lähtemässä. Lapsethan keksivät sateella välillä kaikista parhaat leikit, jos vain aikuiset eivät ole opettamassa, että sateessa olisi automaattisesti aina jotain kurjaa.

IMG_20160608_135421

Sekin on tässä kirjassa hyvää, että napit eivät ole sivussa erikseen varastamassa kaikkea huomiota. Ainakin joissain toisissa nappikirjoissa kun lapset lopulta vain painelevat kilpaa nappeja enemmän kuin kuuntelevat tarinaa. Toisaalta painaa pitää välillä aika kovaa, että kaikkien sivujen läpi saa ääninappulan painettua kirjan pohjasta. 1-vuotias ei vielä itse saa ääniä kuulumaan – mutta ehkei se haittaa, koska aikusien kanssa lukeminen onkin tämän ikäiselle kaikista antoisinta.

Tästä kirjasta tuli sellainen fiilis, että tätä luetaan meillä vielä pitkään ja monta, monta kertaa!

Kuuletko luonnon ääniä?, Tactic 2016, saatu kustantajalta

Äkkää ja tökkää

IMG_5305

Meidän nuoremman lapsen lastentarhanopettajana töitä tekevä kummitäti antoi joululahjaksi veljeksille tämän kirjan ajatuksena, että tätä eri-ikäiset lapset voisivat lukea yhdessä. Iloisten kuvien ja hauskojen tehtävien ansiosta kirja kiinnostaakin vielä 5-vuotiasta, kun taas 1-vuotias tykkää kirjasta löytyvistä koloista ja ihmettelee, mitä kolojen toiselta puolelta löytyy. Yhteinen lukeminen sen sijaan ei ihan vielä onnistu, kun sivujen kääntelyvauhti on pienemmällä sen verran paljon nopeampi, ja niitä pitäisi päästää kääntelemään aina vähän eri suuntiin.

IMG_5306

Iloiset kuvat miellyttävät myös minua, ja tätä luenkin kuopukselle ihan ilokseni. Tämä kirja on kyllä vauvakirjoista suosikkejani. Iloisen väriset kirjat toimivat niin minulla kuin pojillakin selvästi paremmin kuin haalean vaaleat pastellinallet.

Bonuspisteet kirja saa vielä oivaltavasta nimestään Äkkää ja tökkää, joka ohjaa myös kivasti siihen, miten kirjaa luetaan ja herättää tunteen löytämisen riemusta. Kirjan alkuperäinen nimi on Very First Book of Things to Spot, jonka suora käännös ihan eka kirja löydettävistä asioista olisi aika paljon tylsempi nimi. Tässä huomaa, miten paljon hyvä (tai huono) nimi voi vaikuttaa koko lukukokemukseen.

Kirjalle on tullut jatko-osakin, Äkkää ja tökkää kotona. Tässä ekassakin on vielä sen verran luettavaa, että sitä ei ihan vielä tarvita.

Kirja sopii minusta parhaiten 2-3-vuotialle, ja on tosi mainio kirja esimerkiksi synttärilahjaksi.