Aihearkisto: 1-3-vuotiaille

Kaikkein kultaisin kirja

kaikkeinkultaisinkirja

Tammen kultaiset kirjat ei jostain syystä ennen ole olleet meillä luettavana muutamaa satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta. Minulla ei niihin ole tunnesidettäkään, sillä en muista lapsena lukeneeni niistä kuin Atte Ankkaa ja hänen ystäviään, joka oli mummolan kirjahyllyssä, ja jonka juonessa ei tuntunut olevan mitään tolkkua, mutta värikkäät kuvat kiehtoivat minua uudestaan ja uudestaan.

Tämä kuitenkin muuttui, kun yhdestä kultaisesta kirjasta tuli meidän 2-vuotiaan lempikirja, joka piti monta viikkoa lukea joka ilta iltasaduksi. Sen vuoksi kaikkia sarjan kirjoja kutsutaan nyt ”nallevaunukirjoiksi”, ja minä hain niitä kirjastosta ison pinon 2-vuotiaalle sopivia, joka yhteen ihastuttuaan suostuu nyt ottamaan iltasaduksi minkä vain Tammen kultaisen kirjan. Lähiviikkoina kerronkin, mikä tuo taaperon suosikki on, mutta tällä kerralla esittelen näistä kirjan, johon itse ihastuin.

Kaikkein kultaisin kirja ei nimestään huolimatta edusta sitä 50-luvun kiiltokuvaperheen elämää, jota sarjan kirjoista myös löytyy. Tämän kirjan ainoa yhdistävä tekijä vaikuttaa olevan se, että se kuvaa kaikkea sitä, mistä iloinen pieni 2-vuotias voi innostua. Kirja kertoo runomuodossa siitä, miten kovasti kertoja tykkää junista, autoista, hauvoista, tähdistä, lumesta, laivoista, äänistä ja läheisistä ihmisistä, ja lista on meillä aika samanlainen. Kirjan vauhdikkaissa kuvissa on paljon eläimiä ajamassa erilaisia kulkuneuvoja, ja kuvat selvästi innostavat 2-veetä, sillä minä en usein saa lukea tekstiä loppuun, ennen kuin hän alkaa selittämään innoissaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Tosi hyvä kirja siis meille kielen oppimisen kannalta, kun harva muu kirja tuottaa samanlaista puhetulvaa.

Kirjasta myös löytyy muutama niin ihana kuva, että ne voisin laittaa vaikka meille seinälle. Niin kuin vaikka tämä:

IMG_20170721_224544

Uusinta: Suomen lasten laulukirja

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä kirja on esitelty aiemmassa blogissani joulukuussa 2012.

suomenlastenlaulukirja2

Suomen lasten laulukirja on ollut kaikista blogissa esitellyistä kirjoista luetuin – ei, vaan sittenkin lauletuin. Se oli myös ensimmäinen kirja, jossa minä näin Matti Pikkujämsän kuvitusta, ja ekalla kerralla kuvitus oli vielä kaikista ihastuttavin, kun näitä kuvia ei näkynyt silloin vielä joka paikassa.

Kirjassa on niin kattava valikoima perinteisiä ja uudempiakin lastenlauluja, että sieltä riittää meille yhä uutta opeteltavaa. Toki myös uudemmat soivat laulukirjat ovat olleet kovassa kuuntelussa, mutta koska meillä myös soitetaan itse, ovat kirjan helpot kitarasoinnut tässä hyvin iloinen asia. Näitä on soiteltu myös kitaran kanssa naapurin lasten kanssa pihalla, lasten synttäreillä ja pikkujouluissa.

suomenlastenlaulukirja

Suloista oli löytää blogista kuva silloisesta 1-vuotiaasta kuuntelemassa äidin laulamana lempilauluaan, jota laulettiin uudestaan ja uudestaan. Silloin me asuttiinkin metron varrella, ja mummolaan mentiin metrolla – tosin ei ratikalla, niin kuin meidän ihan ensimmäisestä kodista. Kuvituskin näytti kovasti kaupunginosalta, jossa silloin asuttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jo aika iso, soittaa musiikkiopistossa pianoa ja pystyisi jo joitain kirjan kappaleista soittamaan itsekin!

Uusinta: Laulava lasten lintukirja

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen.

IMG_0443Tässä sellainen kirja, jota meillä on luettu siitä asti, kun se aikoinaan on meille tullut. Kolme vuotta sitten sitä luki esikoinen isänsä kanssa, ja minäkin toivoin oppivani tunnistamaan lintuja. Kirjoitin silloin, että unelmanani on olla äiti, joka osaa opettaa luonnossa lapsille lintujen ja kasvien nimiä. No, mitä sitten kävikään? Ainakin sinne päin on tultu. Tunnistan jo monia pihapiirin lintuja, mutta hidasta oppiminen on. Minulla ei ole sellaista luontaista luonnontuntemisen lahjaa. Muutamat linnut tunnistan jopa äänestä, mutta vain ne helpoimmat.

Meidän esikoinen tunnistaa muutaman linnun, mutta 2-vuotias veljensä tunnistaa niitä varmaan jo enemmän. Lapsilla vain on erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja meidän pikkuinen on tosi kiinnostunut luonnosta. Vaikka hän ei vielä paljon puhu, hän tunnistaa jo lokin, rastaan ja kraa kraan eli variksen, ja linnun laulua kuullessaan osaa hienosti imitoida lintujen ääniä.

Siksi ei olekaan varmaan yllätys, että nyt tästä on tullut yksi kuopuksen lempikirjoista. Myös samanlaista kirjaa, jossa on muita luonnon ja eläinten ääniä, meillä luetaan just nyt.

IMG_0444

Talitiainen sanoo ti-ti-tyy. Olen tarkistanut sen nyt kirjasta monta kertaa, ja olen jo aika varma, että erotan talitiaisen ja varpusen toisistaan. Tämä on kuitenkin vaatinut sellaista ponnistelua, että alan uskoa, että minun mielestäni puuttuu sellainen alue, johon lintutietoutta voisi laittaa. Mutta tämän kirjan syytä se ei ole. Kirja on tosi mainio, ja Tepsu tykkää siitä paljon. Tepsu onkin lukenut sitä isänsä kanssa, ja minun täytynee tyytyä siihen, että meillä kotona on kaksi söpöä poikaa, jotka saavat briljeerata minulle lintutietoudellaan. Suosittelen siis kirjaa – ainoa miinus siitä, että lintujen kuvat ovat aika pieniä. Lintukirjoissa toivoisi vähän isompia kuvia, kun luonnossa lintuja pääsee harvemmin katsomaan yhtä läheltä kuin kuvissa.

Sain kirjan arvosteltavaksi Kids.fi:stä. Heillä monenlaisia hauskoja lastenkirjoja, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Klassisen musiikin kerho

klassisenmusiikinkerhoTästä suloisesta taaperokirjasta tuli nopeasti äidin suosikki. 2-vuotias pikkulukija ilmaisi ensin aika vahvasti, että söpöt eläinkuvat eivät kiinnosta, mutta kun huomasi, että kirjasta kuuluu ääniä, kirja ei-niin-yllättäen kelpasikin – ja ei edes haitannut, että äänet ovat klassista musiikkia.

Hassu juttu tuo klassinen musiikki. Minulla oli lapsena sellainen käsitys, että kun lapset kasvavat aikuisiksi, kaikki alkavat jostain syystä kuuntelemaan klassista musiikkia. Päätin silloin, että minusta ei sellaista ainakaan tule. No, vähän myöhemmin huomasin, että aika monille aikuisille ei edes käy niin, mutta jostain syystä minulle kävi. Olen alkanut ensinnäkin kaipaamaan hiljaisuutta, ja minun on vaikea sietää taustamusiikkia. Jos kuuntelen musiikkia, haluan keskittyä siihen. Ja ihan huomaamatta olen alkanut ajatella, että lapsille on tärkeää opettaa sellaisia asioita kuin klassisen musiikin säveltäjiä ja taidehistoriaa – ja vielä tärkeämpänä taiteesta ja vanhasta musiikista nauttimista. Kun muut veivät vauvojaan rokkimuskariin, meillä kuunneltiin Mozartia, ja vanhempi lapsi halusikin alkaa harrastamaan klassista musiikkia.

Tällä kirjalla olen esitellyt kuuluisia kappaleita meidän pienemmälle pojalle. Tykkään itse tosi paljon kirjan kuvituksesta, joka on rauhallinen, mutta ei liian söpö vaan enemmänkin humoristinen. Etenkin balettia tanssiva vaaleanpunainen virtahepo jotenkin vetoaa minuun, ehkä näen siinä itseni… Ylipäänsä pidän kirjoista, jotka antavat kuvat klassisen musiikin kappaleille. Minua ne auttavat lähestymään musiikkia, ja uskon että auttavat monia lapsiakin. Tosin tutuissa kappaleissa saattaa kuvitus olla välillä ihan erilainen kuin oma mielikuva, kuten tämän kirjan Bachin Airissa, joka oli oma lempikappaleeni lapsena. En ole koskaan osannut kuulla sitä romanttisena kappaleena, niin kui tämän kirjan kuvassa.

Aluksi mietin kyllä, mitä järkeä on 2-vuotiaalle opettaa klassisen musiikin säveltäjien ja kappaleiden nimiä. Mutta 2-vuotiaan oppimiskapasiteetti on tosi suuri, ja ehkä oma mieli on vain rajoittunut opettamaan niitä värejä, muotoja ja arjen asioita. Lapsi nimittäin oppi nopeasti tunnistamaan kappaleet ja niiden säveltäjien nimet, kun kirjaa on katseltu meillä aika paljon.

Harmi vain, että musiikkipätkät kirjassa ovat tosi lyhyitä, 5-6 sekunnin pituisia. Niissä kuuluvat vain siis alkutahdit. Minusta tuntui, että lapsikin olisi voinut helposti kuunnella musiikkia vähän pidemmän pätkän, ja eiköhän nykyteknologialla sitä ole mahdollista kirjaan laittaakin pikkuisen enemmän. No, onneksi jokainen kappaleista löytyy helposti Youtubesta, jos niitä haluaa kuunnella enemmän, ja niin me ollaankin jo tehty.

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Jack Tickle: Höpsö Hönttisaurus

hopsohonttisaurus

Bongasin tämän kirjan Sinisestä keskitiestä, ja arvasin oikein, että tästä tulis meidän 2-vuotiaalle hittikirja. Ja tätä onkin luettu, luettu ja luettu uudestaan. 2-vee myös kikattelee kirjan ääressä välillä itsekseen ja minä iloitsen, että hän on löytänyt ilon myös yksin lukemisesta.

Höpsö Hönttisaurus on iloisen hyväntuulinen, tarinaltaan yksinkertainen ja värikäs kirja. Sen hauskuus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä, vaan osallistavassa lukemisessa. Höpsöä pitää välillä kutittaa ja välillä ravistaa, välillä lohduttaa ja yhden kerran myös säikäyttää. Vaikka kirja on ihan tavallinen paperisivuinen kirja, 2-vuotias tajusi heti mistä on kysymys, ja halusi uudestaan ja uudestaan kutittaa Höpsöä ja huutaa sille PÖÖ!

Meillä kirja on kirjastosta lainassa. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta siitä kyllä näkee, että sitä ovat kutittaneet ja ravistelleet aika monet lapset ennen meitä. Toimiva konsepti, vaikkakin kirjaa kuluttava. :) Kirja oli hyvä vielä jopa 6-vuotiaan mielestä, joka kertoi lukeneensa sitä monta kertaa hoidossa ja halusi vielä tulla mukaan Höpsön kutitteluun.

Tässä kirjassa on oivallettu, että kirja voi kutsua osallistumaan ilman vilkkuvaloja, ääninappeja tai kosketuspintojakin. Ja se toimii!

Eric Hill: Pupen puuhasalkku

pupenpuuhasalkku

Lisää Puppea meille! Sain kustantajalta arvioitavaksi Pupen puuhasalkun, jossa on viisi Puppe-aiheista puuhakirjaa. Kirjat tehtävien puolesta sopivat mielestäni suunnilleen 3-4-vuotiaille, joten en ihan vielä antanut salkkua oman lapseni käsiin, vaikka tarinat ovat niin yksinkertaisia että toimivat jo 2-vuotiaille. Voin jo ennalta nähdä, miten paljon oma lapseni tulee nauttimaan tästä salkkukonseptista. Se, että on oma pieni laukku kantokahvoineen, josta voi ottaa ja laittaa takaisin omia pieniä kirjoja, toimii niin hyvin tuon ikäisille lapsille, ja on tosi söpöä seurata miten tärkeä omasta laukusta voi lapselle tulla. (Meillä eletään vaihetta, jossa taapero kantaa ympäri asuntoa minun käsilaukkujani ja laittaa niihin sisään satunnaisia tavaroita.)

Tykkään myös noista puuhakirjoista. (Tämä oli nyt ihan puolueettoman vanhemman sukupolven Puppe-fanin arvio.) Kaksi puuhakirjoista on satukirjoja, joihin itse lisätään tarrat sivuille tärkeisiin kohtiin. Tarrat ovat isoja, ja niitä on toisessa kirjassa 12 ja toisessa 17. Kaksi kirjaa ovat puuhakirjoja, joissa tehtävinä on helppoja sokkeloita, pisteiden yhdistämistä, väritystä, parien etsimistä ja muita perinteisiä tehtäviä. Mukana on myös yksi värityskirja. Ehkä vähän häiritsee tosiaan se, että tarinoiden ikätaso ja tehtävien ikätaso eivät ihan kohtaa, mutta tekeehän noita vanhemman avustuksella pienempikin.

Toinen tarinakirjoista kertoo Pupen syntymäpäivistä. Tämä onkin sellainen kirjasetti, jonka voisin hyvin antaa lahjaksi jollekin kolme vuotta täyttävälle. Toisaalta yksi puuhakirjoista kertoo kesälomapuuhista, mihin varmaan itse sijoitan tämän kirjasalkun – siis siihen, kun kesällä kierrellään useampi viikko Suomea, ja mukaan tarvitaan juuri jotain tällaista kevyttä kannettavaa, josta riittää tekemistä pitkäksi aikaa.

Atte ja Anna viettävät pääsiäistä

attejaannaviettavatpaasiaista

Atte ja Anna -kirjat ovat Lasten keskuksen luterilaista traditiota lapsille esittelevä sarja. Totta puhuen olemme aiemmin yrittäneet lukea joitain näitä kirjasia, mutta ne olivat sen verran pitkäpiimäisiä, että niin minä kuin lapsikin kyllästyimme kesken. Nyt kun etsin lapsille pääsiäisestä kertovia kirjoja, tämä kirja kuitenkin oli iloinen yllätys. Kirjassa on iloiset, värikkäät, modernit kuvat ja tarpeeksi vähän tekstiä. Tietokirjamaisuuskin peittyy ihan kivaan tarinaan, ja perinteet ovat niin tuttuja, että on kiva huomata, että hei, just noin mekin tehdään – tai ainakin suunnitellaan tekevämme, vaikka ihan kaikkeen ei ehkä päästäkään.

Jouluun liittyy minulla niin paljon omia tunnemuistoja, että sen valmistelut muistaa aloittaa jo lokakuussa. Pääsiäinen taas on jäänyt omassa lapsuudessa lähinnä suklaamunajuhlaksi, ja vaikka se nyt meille onkin tärkeä, se ei vain samalla tavalla tule selkäytimestä. Niinpä useammankin kerran olen havahtunut palmusunnuntaina siihen, että koko talossa ei ole yhtään karkkia, ja lähtenyt viime tingassa supermarkettiin kilpailemaan siitä, kuka saa viimeisen lampaanpaistipalan ja mämmilaatikon.

Niinpä otin tämän kirjan samalla myös itselleni muistutukseksi siitä, mitä kaikkea lasten hyvään pääsiäiseen voisi kuulua. Kirja alkaa pajujen etsimisestä (itsehän laitoin valkoiset lenkkarit vain puoliksi jäätyneelle suolle, josta pajut lopulta löysin – aika huono valinta), virpomassa käydään naapurin yksinäistä tätiä, sitten istutetaan pääsiäisruohoa (kiva tietää, että muutkaan ei ole muistaneet istuttaa sitä ennen hiljaista viikkoa), maalataan munia, käydään seurakunnan pääsiäisvaelluksella ja nähdään kuoriutuvia tipuja (Helsingissä kannattaa suunnata pääsiäisenä Fallkullaan, jos niitä haluaa nähdä!). Pääsiäisaamuna saadaan munia, käydään kirkossa ja vielä muistetaan naapurin tätiäkin. Myös pääsiäispaasto mainitaan sivulauseessa, ja munien syöntiä pitääkin odottaa kokonainen viikko palmusunnuntaista pääsiäiseen.

Raamatun pääsiäiskertomus käydään lyhyesti ja mielestäni onnistuneesti siinä, kun Atte ja Anna käyvät seurakunnan pääsiäisvaelluksella. Kirjan lopussa vielä kerrotaan pääsiäistraditioista ja siitä, miten kertoa aika vaikeaakin pääsiäiskertomusta lapselle. Ohjeena on, että lasten kanssa ei tarvitse vieroksua kuolemasta kertomista, mutta pitää keskittyä iloon ja ylösnousemukseen. Tällaisen kirjan avulla pääsiäisen tapahtumista on helppo kertoa. Niitä ei minusta tarvitse yliselittää, vaan vastata sitten, jos lapsi alkaa itse niistä kysellä lisää – tai sitten myöntää, ettei itsekään tiedä vastausta, ja ehdottaa, että voitaisiin vaikka etsiä sitä yhdessä.

 

Kristiina Louhi: Tomppa ja tohtori Korva

tomppajatohtorikorva

Tomppa-kirjojen uusin osa on taattua Tomppa-laatua – lämminhenkinen ja maailmaa hienosti taaperon näkökulmasta hahmottava. Tomppa-kirjoja luin meidän esikoisen kanssa loputtoman monta kertaa hänen ollessaan nuorempi, ja siinä vaiheessa kun muutimme naapurikaupunkin, oli Tompan muutosta kertova kirja meille tosi tärkeä.

Tomppa ja tohtori Korvakin on kirja, joka kertoo lapsen elämän vaikeasta hetkestä. Nimestä jo arvaa, että tällä kertaa käsitellään korvatulehdusta. Tompan korvat ovat tosi kipeät ja lääkäriin on mentävä. Lääkäri on onneksi tosi mukava ja käynnistä selvitään. Sairaspäivänä saa syödä pullaa mummon sylissä, eikä mene kauaa, kun korvat jo paranevat.

Korvatulehdus on niin yleinen lasten vaiva, että tälle kirjalle varmasti riittää lukijoita. Minulle ei muuten tule mieleen yhtäkään toista kirjaa, joka kertoisi juuri korvatulehduksesta, vaikka luulisi sellaisia olevan. Korvatulehdus myös iskee niin yllättäen, että siinä vaiheessa tuskin kukaan lähtee kirjastoon etsimään aiheesta kertovaa kirjaa. Niinpä tätä kirjaa voi hyvin lukea jo etukäteen, vaikkei sitä korvatulehdusta ehkä koskaan oman lapsen kohdalle edes osuisi. Ja jos osuu, korvakipu on ehkä vähän vähemmän pelottavaa, kun se ei ole täysin uusi ja vieras asia, ja voi muistella – silloin kun Tompalla oli korva kipeä, Tomppakin meni kivan lääkärin luokse ja pian korva jo olikin taas terve…