Aihearkisto: 1-3-vuotiaille

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Klassisen musiikin kerho

klassisenmusiikinkerhoTästä suloisesta taaperokirjasta tuli nopeasti äidin suosikki. 2-vuotias pikkulukija ilmaisi ensin aika vahvasti, että söpöt eläinkuvat eivät kiinnosta, mutta kun huomasi, että kirjasta kuuluu ääniä, kirja ei-niin-yllättäen kelpasikin – ja ei edes haitannut, että äänet ovat klassista musiikkia.

Hassu juttu tuo klassinen musiikki. Minulla oli lapsena sellainen käsitys, että kun lapset kasvavat aikuisiksi, kaikki alkavat jostain syystä kuuntelemaan klassista musiikkia. Päätin silloin, että minusta ei sellaista ainakaan tule. No, vähän myöhemmin huomasin, että aika monille aikuisille ei edes käy niin, mutta jostain syystä minulle kävi. Olen alkanut ensinnäkin kaipaamaan hiljaisuutta, ja minun on vaikea sietää taustamusiikkia. Jos kuuntelen musiikkia, haluan keskittyä siihen. Ja ihan huomaamatta olen alkanut ajatella, että lapsille on tärkeää opettaa sellaisia asioita kuin klassisen musiikin säveltäjiä ja taidehistoriaa – ja vielä tärkeämpänä taiteesta ja vanhasta musiikista nauttimista. Kun muut veivät vauvojaan rokkimuskariin, meillä kuunneltiin Mozartia, ja vanhempi lapsi halusikin alkaa harrastamaan klassista musiikkia.

Tällä kirjalla olen esitellyt kuuluisia kappaleita meidän pienemmälle pojalle. Tykkään itse tosi paljon kirjan kuvituksesta, joka on rauhallinen, mutta ei liian söpö vaan enemmänkin humoristinen. Etenkin balettia tanssiva vaaleanpunainen virtahepo jotenkin vetoaa minuun, ehkä näen siinä itseni… Ylipäänsä pidän kirjoista, jotka antavat kuvat klassisen musiikin kappaleille. Minua ne auttavat lähestymään musiikkia, ja uskon että auttavat monia lapsiakin. Tosin tutuissa kappaleissa saattaa kuvitus olla välillä ihan erilainen kuin oma mielikuva, kuten tämän kirjan Bachin Airissa, joka oli oma lempikappaleeni lapsena. En ole koskaan osannut kuulla sitä romanttisena kappaleena, niin kui tämän kirjan kuvassa.

Aluksi mietin kyllä, mitä järkeä on 2-vuotiaalle opettaa klassisen musiikin säveltäjien ja kappaleiden nimiä. Mutta 2-vuotiaan oppimiskapasiteetti on tosi suuri, ja ehkä oma mieli on vain rajoittunut opettamaan niitä värejä, muotoja ja arjen asioita. Lapsi nimittäin oppi nopeasti tunnistamaan kappaleet ja niiden säveltäjien nimet, kun kirjaa on katseltu meillä aika paljon.

Harmi vain, että musiikkipätkät kirjassa ovat tosi lyhyitä, 5-6 sekunnin pituisia. Niissä kuuluvat vain siis alkutahdit. Minusta tuntui, että lapsikin olisi voinut helposti kuunnella musiikkia vähän pidemmän pätkän, ja eiköhän nykyteknologialla sitä ole mahdollista kirjaan laittaakin pikkuisen enemmän. No, onneksi jokainen kappaleista löytyy helposti Youtubesta, jos niitä haluaa kuunnella enemmän, ja niin me ollaankin jo tehty.

Lasten Oma Satukirjasto testissä

lastenomasatukirjasto

Meillä on sairasteltu viime kuukausina paljon. Syynä on varmaankin se, että pojat menivät ensimmäistä kertaa isoon päiväkotiin vuoden alusta. Esikoinen oli ollut sitä ennen vain pienissä kerhoissa ja perhepäivähoidossa, joissa taudit eivät levinneet, joten norovirukset ja muut meillä koetaankin nyt sitten ensimmäistä kertaa.

Kokeilin ottaa sairaspäivien tekemiseksi meille Lasten Oman Satukirjaston* kokeiluun. Ajattelin, että pitkinä kotipäivinä se olisi parempaa tekemistä kuin kolme tuntia piirrettyjä päivässä – ja niin se olikin. Ensimmäisen kuukauden sai ilmaiseksi, joten kokeileminen oli varsin edullistakin.

Meidän 6- ja 2-vuotiaat pojat reagoivat äänikirjoihin tosi eri tavoin. 2-vuotias ei ymmärtänyt äänikirjan ideaa ollenkaan. Kun on tottunut telkkariohjelmiin, oli liian hämmentävää, että kuvat näkyivät telkkarissa, mutta eivät liikkuneetkaan. Meillä siis televisio on siis kiinni tietokoneessa toisena näyttönä, mistä katsotaan myös youtubea ja areenaa. Sama reaktio oli myös naapurin melkein 3-vuotiaalle, jolle yritin näyttää Pupu Tupunaa äänikirjan.

6-vuotias lukutoukka taas ihastui äänikirjoihin, ja katseli niitä puhelimelta monta tuntia omassa sängyssään sairastaen. Ne olivat varmasti kivaa vaihtelua itse lukemiselle, minulla kun pikkuveljen vuoksi ei päivisin ole yhtään aikaa lukea ääneen 6-vuotiaalle kiinnostavia kirjoja. Lasten Omassa Satukirjastossa osa kirjoista oli myös sellaisia, joita meillä ei muuten ole – Disney:n elokuvia kirjaversioina, Angry Birds -kirjoja, Aku Ankka -tarinoita… Sellaista, joka lapsia kiinnostaa, mutta jota minä en meille halua liikaa. Toki tuolta löytyy luettuna myös suomalaisia klassikoita ja suosittuja uusia kirjoja, kuten Pupu Tupunaa, Uppo-nallea, Onni-poikia, Ainoja, Supermarsuja ja Kaisa-kirjoja. Nämä eivät vain olleet niitä, joita lapsi itse valitsi ollessaan itse kirjaston ääressä, kun rinnalla oli helppoa ja kevyttä kuunneltavaa. Minä olin toki iloinen siitä, että mukana oli näin paljon suomalaisia kirjoja.

Sairaspäivinä kirjoja ehti kuunnella sen verran monta, että en usko että otamme heti perään toista kuukautta. Mutta pitkille matkoille ja sitkeisiin flunssiin äänikirjat ovat tosi hyviä. Kirjoja saa myös ladattua puhelimeen tai koneelle, jos vaikka mökillä netti ei toimi tarpeeksi hyvin.

Lasten Omasta Satukirjastosta löytyy muuten myös joka viikko yksi ilmainen, vaihtuva äänikirja. Kannattaa käydä kuuntelemassa!

Jack Tickle: Höpsö Hönttisaurus

hopsohonttisaurus

Bongasin tämän kirjan Sinisestä keskitiestä, ja arvasin oikein, että tästä tulis meidän 2-vuotiaalle hittikirja. Ja tätä onkin luettu, luettu ja luettu uudestaan. 2-vee myös kikattelee kirjan ääressä välillä itsekseen ja minä iloitsen, että hän on löytänyt ilon myös yksin lukemisesta.

Höpsö Hönttisaurus on iloisen hyväntuulinen, tarinaltaan yksinkertainen ja värikäs kirja. Sen hauskuus ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä, vaan osallistavassa lukemisessa. Höpsöä pitää välillä kutittaa ja välillä ravistaa, välillä lohduttaa ja yhden kerran myös säikäyttää. Vaikka kirja on ihan tavallinen paperisivuinen kirja, 2-vuotias tajusi heti mistä on kysymys, ja halusi uudestaan ja uudestaan kutittaa Höpsöä ja huutaa sille PÖÖ!

Meillä kirja on kirjastosta lainassa. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta siitä kyllä näkee, että sitä ovat kutittaneet ja ravistelleet aika monet lapset ennen meitä. Toimiva konsepti, vaikkakin kirjaa kuluttava. :) Kirja oli hyvä vielä jopa 6-vuotiaan mielestä, joka kertoi lukeneensa sitä monta kertaa hoidossa ja halusi vielä tulla mukaan Höpsön kutitteluun.

Tässä kirjassa on oivallettu, että kirja voi kutsua osallistumaan ilman vilkkuvaloja, ääninappeja tai kosketuspintojakin. Ja se toimii!

Eric Hill: Pupen puuhasalkku

pupenpuuhasalkku

Lisää Puppea meille! Sain kustantajalta arvioitavaksi Pupen puuhasalkun, jossa on viisi Puppe-aiheista puuhakirjaa. Kirjat tehtävien puolesta sopivat mielestäni suunnilleen 3-4-vuotiaille, joten en ihan vielä antanut salkkua oman lapseni käsiin, vaikka tarinat ovat niin yksinkertaisia että toimivat jo 2-vuotiaille. Voin jo ennalta nähdä, miten paljon oma lapseni tulee nauttimaan tästä salkkukonseptista. Se, että on oma pieni laukku kantokahvoineen, josta voi ottaa ja laittaa takaisin omia pieniä kirjoja, toimii niin hyvin tuon ikäisille lapsille, ja on tosi söpöä seurata miten tärkeä omasta laukusta voi lapselle tulla. (Meillä eletään vaihetta, jossa taapero kantaa ympäri asuntoa minun käsilaukkujani ja laittaa niihin sisään satunnaisia tavaroita.)

Tykkään myös noista puuhakirjoista. (Tämä oli nyt ihan puolueettoman vanhemman sukupolven Puppe-fanin arvio.) Kaksi puuhakirjoista on satukirjoja, joihin itse lisätään tarrat sivuille tärkeisiin kohtiin. Tarrat ovat isoja, ja niitä on toisessa kirjassa 12 ja toisessa 17. Kaksi kirjaa ovat puuhakirjoja, joissa tehtävinä on helppoja sokkeloita, pisteiden yhdistämistä, väritystä, parien etsimistä ja muita perinteisiä tehtäviä. Mukana on myös yksi värityskirja. Ehkä vähän häiritsee tosiaan se, että tarinoiden ikätaso ja tehtävien ikätaso eivät ihan kohtaa, mutta tekeehän noita vanhemman avustuksella pienempikin.

Toinen tarinakirjoista kertoo Pupen syntymäpäivistä. Tämä onkin sellainen kirjasetti, jonka voisin hyvin antaa lahjaksi jollekin kolme vuotta täyttävälle. Toisaalta yksi puuhakirjoista kertoo kesälomapuuhista, mihin varmaan itse sijoitan tämän kirjasalkun – siis siihen, kun kesällä kierrellään useampi viikko Suomea, ja mukaan tarvitaan juuri jotain tällaista kevyttä kannettavaa, josta riittää tekemistä pitkäksi aikaa.

Atte ja Anna viettävät pääsiäistä

attejaannaviettavatpaasiaista

Atte ja Anna -kirjat ovat Lasten keskuksen luterilaista traditiota lapsille esittelevä sarja. Totta puhuen olemme aiemmin yrittäneet lukea joitain näitä kirjasia, mutta ne olivat sen verran pitkäpiimäisiä, että niin minä kuin lapsikin kyllästyimme kesken. Nyt kun etsin lapsille pääsiäisestä kertovia kirjoja, tämä kirja kuitenkin oli iloinen yllätys. Kirjassa on iloiset, värikkäät, modernit kuvat ja tarpeeksi vähän tekstiä. Tietokirjamaisuuskin peittyy ihan kivaan tarinaan, ja perinteet ovat niin tuttuja, että on kiva huomata, että hei, just noin mekin tehdään – tai ainakin suunnitellaan tekevämme, vaikka ihan kaikkeen ei ehkä päästäkään.

Jouluun liittyy minulla niin paljon omia tunnemuistoja, että sen valmistelut muistaa aloittaa jo lokakuussa. Pääsiäinen taas on jäänyt omassa lapsuudessa lähinnä suklaamunajuhlaksi, ja vaikka se nyt meille onkin tärkeä, se ei vain samalla tavalla tule selkäytimestä. Niinpä useammankin kerran olen havahtunut palmusunnuntaina siihen, että koko talossa ei ole yhtään karkkia, ja lähtenyt viime tingassa supermarkettiin kilpailemaan siitä, kuka saa viimeisen lampaanpaistipalan ja mämmilaatikon.

Niinpä otin tämän kirjan samalla myös itselleni muistutukseksi siitä, mitä kaikkea lasten hyvään pääsiäiseen voisi kuulua. Kirja alkaa pajujen etsimisestä (itsehän laitoin valkoiset lenkkarit vain puoliksi jäätyneelle suolle, josta pajut lopulta löysin – aika huono valinta), virpomassa käydään naapurin yksinäistä tätiä, sitten istutetaan pääsiäisruohoa (kiva tietää, että muutkaan ei ole muistaneet istuttaa sitä ennen hiljaista viikkoa), maalataan munia, käydään seurakunnan pääsiäisvaelluksella ja nähdään kuoriutuvia tipuja (Helsingissä kannattaa suunnata pääsiäisenä Fallkullaan, jos niitä haluaa nähdä!). Pääsiäisaamuna saadaan munia, käydään kirkossa ja vielä muistetaan naapurin tätiäkin. Myös pääsiäispaasto mainitaan sivulauseessa, ja munien syöntiä pitääkin odottaa kokonainen viikko palmusunnuntaista pääsiäiseen.

Raamatun pääsiäiskertomus käydään lyhyesti ja mielestäni onnistuneesti siinä, kun Atte ja Anna käyvät seurakunnan pääsiäisvaelluksella. Kirjan lopussa vielä kerrotaan pääsiäistraditioista ja siitä, miten kertoa aika vaikeaakin pääsiäiskertomusta lapselle. Ohjeena on, että lasten kanssa ei tarvitse vieroksua kuolemasta kertomista, mutta pitää keskittyä iloon ja ylösnousemukseen. Tällaisen kirjan avulla pääsiäisen tapahtumista on helppo kertoa. Niitä ei minusta tarvitse yliselittää, vaan vastata sitten, jos lapsi alkaa itse niistä kysellä lisää – tai sitten myöntää, ettei itsekään tiedä vastausta, ja ehdottaa, että voitaisiin vaikka etsiä sitä yhdessä.

 

Kristiina Louhi: Tomppa ja tohtori Korva

tomppajatohtorikorva

Tomppa-kirjojen uusin osa on taattua Tomppa-laatua – lämminhenkinen ja maailmaa hienosti taaperon näkökulmasta hahmottava. Tomppa-kirjoja luin meidän esikoisen kanssa loputtoman monta kertaa hänen ollessaan nuorempi, ja siinä vaiheessa kun muutimme naapurikaupunkin, oli Tompan muutosta kertova kirja meille tosi tärkeä.

Tomppa ja tohtori Korvakin on kirja, joka kertoo lapsen elämän vaikeasta hetkestä. Nimestä jo arvaa, että tällä kertaa käsitellään korvatulehdusta. Tompan korvat ovat tosi kipeät ja lääkäriin on mentävä. Lääkäri on onneksi tosi mukava ja käynnistä selvitään. Sairaspäivänä saa syödä pullaa mummon sylissä, eikä mene kauaa, kun korvat jo paranevat.

Korvatulehdus on niin yleinen lasten vaiva, että tälle kirjalle varmasti riittää lukijoita. Minulle ei muuten tule mieleen yhtäkään toista kirjaa, joka kertoisi juuri korvatulehduksesta, vaikka luulisi sellaisia olevan. Korvatulehdus myös iskee niin yllättäen, että siinä vaiheessa tuskin kukaan lähtee kirjastoon etsimään aiheesta kertovaa kirjaa. Niinpä tätä kirjaa voi hyvin lukea jo etukäteen, vaikkei sitä korvatulehdusta ehkä koskaan oman lapsen kohdalle edes osuisi. Ja jos osuu, korvakipu on ehkä vähän vähemmän pelottavaa, kun se ei ole täysin uusi ja vieras asia, ja voi muistella – silloin kun Tompalla oli korva kipeä, Tomppakin meni kivan lääkärin luokse ja pian korva jo olikin taas terve…

Eric Hill: Mitä Puppe näkee?

mitäpuppenäkee

Puppe-kirjojen luoja Eric Hill kertoi haastattelussa, että lapsilla on enemmän älyä ja tyylitajua kuin aikuiset uskovatkaan. Sen vuoksi hän halusi tehdä kirjoja, joissa on paljon lapsen arjesta tuttuja asioita, mutta hieman uudenlaisena, vähän lapsen maailman rajoja avartaen. Piano ei ollut ruskea pystypiano vaan vaaleanpunainen flyygeli, eikä tuoli yksinertainen jakkara vaan koristeellinen, vanhanaikainen löhötuoli.

Tämä konsepti tuntuu toimivan tosi hyvin. Niin tässäkin Mitä Puppe näkee? -kirjassa, joka on toinen meidän Puppe-suosikeista. Tässä katselukirjassa ei ole luukkuja, mutta sivuilla on kaikkea sitä, mikä taaperoa kiinnostaa – luontoa, eläimiä, kulkevälineitä ja hiekka- ja vesileikkejä osana maisemaa. Oma kuva peilissä viimeisellä sivulla herättää riemua joka kerta. Suurin osa sivujen kuvista on tuttuja asioita, mutta välillä mukaan tulee myös jotain ihan uutta, kuten tuulimylly tai majakka.

Omia ja kirjaston Puppe-kirjoja on meillä iso pino, mutta halusin nostaa sieltä esille nämä kaksi, joita meillä on luettu nyt kaikista eniten. Minun oma suosikkini taas on se ihan eka luukkukirja.

Onko teillä joku Puppe-kirja noussut selvästi muita suositummaksi?

 

Benji Davies: Toivo ja talviyö

toivojatalviyo

Benji Daviesin Toivo ja talviyö osuu suoraan sydämeen. Siitä tuli kertalukemalta yksi lastenkirjasuosikeistani, enkä enää ihmettele, miksi Daviesin kirjat niittävät palkintoja ympäri maailmaa. Hänen aiemmat kirjansa ovat menneet meiltä ohi, kun vielä viime vuonna meillä ei ollut ketään kuvakirjaikäistä, mutta onneksi taas on!

Toivo ja talviyö -kirjassa on mukana suuria tunteita: yksinäisyyttä, kaipausta, pelkoa, lohtua, toivoa ja jälleennäkemisen riemua. Toivo jää kotiin isän lähtiessä kalastamaan, mutta isä ei palaakaan yöksi kotiin. Toivo lähtee talviselle merelle etsimään isää, mutta löytää isän laivan hylättynä. Silloin kadoksissa ollut ystävä, pieni valas, auttaa Toivon isän luokse. Kalastajat ovat pelastaneet isän majakalle, ja siellä Toivokin pääsee isän syliin. Kriisi tuo myös elämään jotain uutta ja hyvää, kun yhteys kadonneeseen ystävään löytyy uudelleen. Kertomus on yksinkertainen ja niin ovat tunnelmalliset kuvatkin, mutta ei tarvitakaan mitään kovin monimutkaista, että pääsee koskettamaan jotain syvällä sydämessä.

Daviesilta on suomeksi julkaistu viime vuonna myös Vaarin saari, joka käsittelee isovanhemman kuolemaa kauniilla tavalla. Siitä on kerrottu esimerkiksi Värikäs päivä -blogissa. Tällaisissa asioissa olen käyttänyt sellaista sääntöä, että lapsi on valmis kuulemaan jostain aiheesta sitten, kun alkaa esittämään siitä itse kysymyksiä. Kun se aika tulee, tämä kirja tulee meillä varmasti pienemmän lapsen kanssa lukuun.

Eric Hill: Mitä tehdään, Puppe?

IMG_20170227_102059

Jostain kirjakatalogista huomasin, että Puppe-kirjojen kirjoittaja Eric Hill kuoli kolme vuotta sitten. Siihen asti hän taisi tehtailla Puppe-kirjoja tiivistä tahtia, sillä ne eivät tunnu loppuvan koskaan kesken. Itselle Puppe-kirjat tuntuvat jonkinlaiselta lastenkirjojen arkkityypiltä luukkuineen ja yksinkertaisten mutta värikkäiden kuviensa vuoksi. Ilmeisesti niiden ilmestyessä 80-luvun alussa Puppe-kirjat olivat kuitenkin jotain ihan uutta, sillä Pupet olivat ensimmäisiä luukullisia lastenkirjoja. Konsepti oli niin toimiva, että erilaiset luukut ja toiminnallisuus kirjoissa on nykyään ihan arkipäivää.

Tämä Puppe-kirja on yksi meidän suosikeista, ollut taas molemmilla pojilla. Kirjassa ei kuitenkaan ole luukkuja, vaan pyöritettävä levy, josta sivulle voi vaihtaa neljä erilaista kuvaa. Ensimmäisellä aukeamalla katsotaan, mitä kaikkea Puppe näkee ikkunasta. Toisella saa valita, mitä Puppe syö aamupalaksi. Sitten pakataan tavaroita tarhareppuun, maalataan kuva äidille ja lopuksi valitaan leluja lelulaatikosta.

Vaikka lapsi varmasti osaa jo jokaisen kuvan, mikä sivulle ilmestyy, se saa aikaan saman riemun joka kerta. Ja vaikka levyn pyöritys on pienille sormille aika raskasta, sinnikkäästi kirjaa jaksetaan tutkia itsekin.

Meillä kirjaston kirjaa luettiin monta kuukautta, ja kun lopulta palautimme sen kirjastoon, juuri sillä hetkellä siitä irtosi sivu. Kirjastovirkailija totesi, että tämän kuntoinen kirja menee poistoon, ja kysyi, haluammeko kirjan omaksi! Minä teippasin suosikkikirjan ilmastointiteipillä kasaan, ja sitä luetaan meillä vielä varmasti vielä tänä vuonna monen monta kertaa.

IMG_20170227_101938

Puppe maalasi äidille puun.