Aihearkisto: 1-3-vuotiaille

Touhulan kirjajoulukalenteri

IMG_20171106_104011Jo kolmena vuonna peräkkäin meillä on partiokalentedein lisäksi ollut vain itse tehty joululaulukalenteri, josta on opeteltu joka päivä uusi joululaulu ja joka kuulemma pitäisi tehdä taas uudestaan tänä vuonna. Päiväkodin aloittaminen vuosi sitten on kuitenkin tuonut myös erilaisia paineita siihen, millaisia kalentereita ja lahjoja pitäisi olla. Nyt kun lapset ovat ekaa kertaa kuulleet, että melkein jokaisella on suklaajoulukalenteri, että postissa tulee lelukuvastoja, ja kaikenlaista sellaistakin mitä ”kaikilla on” ja jota en usko oikeasti kovin monessa perheessä kuitenkaan olevan… No, 2-vuotiaan toiveet on onneks vielä helppoja. Hän toivoo lahjaksi vain ”joulukirjan”.

Sain kustantajalta arvostelukappaleen Touhulan kirjajoulukalenterista, ja ehkä tämä oliskin hyvä vaihtoehto tavarakalentereille ja muille. Mutta valitettavasti en voi kertoa siitä kovin paljon enempää, sillä alan nyt 32-vuotiaana vihdoin oppia olemaan avaamaan joulukalenterin luukkuja etukäteen. Eiköhän sisältö kuitenkin ole taattua Richard Scarrya, josta meillä pitävät niin aikuiset kuin lapsetkin. Scarryn tarinat eivät ole erityisen syvällisiä, mutta niistä tulee iloiseksi ja hyvälle tuulelle – ja eikö se oikestaan ole aika arvokas asia jo sekin?

Onko teillä muilla ollut kirjajoulukalentereita käytössä? Mitä niistä piditte, entäs lapset?

Kymmenen pientä hiirtä

IMG_20170909_183159

Kymmenen pientä jouluhiirtä on osa Mäkelän kahden kirjan Ensimmäinen joulukirjani -sarjaa. Kyseessä on iloisen jouluaiheinen taaperokirjasarja, jossa käydään läpi numerot yhdestä kymmeneen ja samalla ollaan talvisten ja jouluisten puuhien parissa. Vaikka kirja ei olekaan suomalainen, siinä esitetty joulun kuvasto ei poikkea yhtä paljon suomalaisesta kuin joissakin angloamerikkalaisissa kirjoissa. Kirjassa ollaan lumisten vuorien keskellä, luistellaan, tehdään lumihiiriä, ajellaan porovaljakolla ja käydään Joulupukin kanssa kuumailmapalloajelulla. Kirja sopii hyvin numeroista innostuneelle 2-3-vuotiaalle joulun ajan lukemiseksi.

Minä annan mielelläni jouluaiheisia kirjoja lahjaksi kummilapsille. Jouluaattona annettuna ne vanhetuvat kuitenkin jo nopeasti! Siksi annankin jouluaiheiset lahjat (esimerkiksi joulukalenterit, mutta muutkin…) joskus jo adventtina, että niistä riittää iloa koko joulukuuksi :)

IMG_20170909_183212

Minun ensimmäinen pelini: Nyt kylpyyn

IMG_20171105_091908

Meidän 2-v on nyt tosi innostunut pelaamaan, joten erilaisia ensipelejä ja vähän isompienkin pelejä on meillä nyt kovasti kokeiltu. Tämä oli minusta tosi kiva ja tuore ensipeli, jonka 2v9kk lapsi hoksasi heti, mutta haastettakin oli vielä sopivasti.

Pelissä harjoitellaan värien ja muotojen tunnistamista, sääntöjen noudattamista ja muistia. Pupun kylpylelut on piilossa vaahdon alla, ja noppaa heittämällä saa joko kuvan lelusta, joita on yhteensä kolme, tai väristä, joita myös on kolme. Sitten pitää etsiä oikean värinen tai muotoinen lelu, ja jos osuu oikeaan, sen saa pitää. Pelissä on myös kahdet eri säännöt, joista me tehtiin vielä oma versio, jossa kummankaan ei tarvitse voittaa vaan leluja etsitään yhdessä.

Taas tosi toimiva peli Habalta. Hienoa että he tekevät pelejä myös taaperoikäisille!

Hedelmätarha (taaperoversio)

IMG_20171007_192717

Meillä on ollut muutamakin Haban ensipeli, jotka on tarkoitettu yli 2-vuotiaille. Juuri 2 vuotta täyttäneelle ne ovat olleet selvästi liian vaikeita, mutta 2,5 vuotta on molemmilla meidän pojilla ollut se raja, kun yhtäkkiä yksinkertaiset sääntöpelit on alkaneet sujumaan. Tämän Hedelmätarhankin nuorempi oppi hetkessä, kun näytin mitä pelissä pitää tehdä. Peli on myös ollut teho-opettelua värien oppimiseen, jotka ovat menneet vielä toistaiseksi aika usein vähän miten sattuu.

Hedelmätarha-ensipeli on helpotettu versio Haban Hedelmätarha-pelistä, josta myös me ollaan tykätty tosi paljon. Se sopii etenkin siihen vaiheeseen, kun lasten on vaikeaa kestää häviämistä, koska pelissä joko voitetaan tai hävitään yhdessä, ja näin on myös tässä ensipelissä. Vaikka tämä peli, niin kuin sen esikuvakin, ovat tosi yksinkertaisia, niitä on silti aikuisestakin hauskaa pelata. Ehkä syynä ovat iloisenväriset puiset hedelmät ja muutenkin pelin kauneus. (Meillä peli oli kirjastosta lainasta ja pari palaa jo puuttui, joten askarreltiin omia paloja pelin jatkeeksi…)

Haban ensipeleistä tämä on tähän mennessä ollut suosikkini, ja olisi tosi hyvä lahjaidea 2-3-vuotiaalle. Sellainen, jota harvalla ehkä on, mutta josta suurin osa varmasti ilahtuu.

Koti täynnä ystäviä

kotitäynnäystäviä

Koti täynnä ystäviä on Peter Bentlyn ja Charles Fugen tämän syksyn uutuuskirja, joka ajankohtaisesti kertoo kodittomuudesta ja pienistä ystävällisistä teoista. Kirjan aihe on ajankohtainen, mutta tekijät eivät varmaan ymmärtäneetkään miten ajankohtainen se on juuri tänä syksynä, kun monet metsän asukkaat ovat menettäneet kotinsa syysmyrskyssä. Vain mäyrän koti on pystyssä, ja vaikka mäyrää arveluttaa aika paljon, onko kotona tarpeeksi siistiä, onko ruokaa tarpeeksi ja mahtuvatko kaikki nukkumaan, hän ei voi olla tarjoamatta majapaikkaa kotinsa menettäneille naapureille.

Kaunista kirjassa oli se tunne ja epäröinti, jonka tavoitan itsestänikin silloin, kun tiedän että minun pitäisi auttaa. Viekö toisten auttaminen minulta jotain pois?

No, ei se aina vie. Usein se vain antaa kaikille lisää.

Leppäkerttu

IMG_20170901_124942

Välillä on vaikea sanoa, miksi johonkin kirjaan ihastuu ja miksi toiset luetaan pari kertaa, ja ne unohtaa sen jälkeen kokonaan. Tämä Leppäkerttu-kirja oli kuitenkin niitä, joihin ihastuimme ensi silmäyksellä. Kirja on Lasten keskuksen uutuus, ja Minimaailma-sarjaan kuuluu myös kirja muurahaisesta, joka meillä vielä on tutustumatta.

Kirjassa ihanaa on ainakin iloinen ja raikas kuvitus. Kuvitus on tarpeeksi selkeä, mutta ei kuitenkaan tylsä, vaan siiän on leikitelty muodoilla ja väreillä. Kurkistuskolot joka sivulla myös kiehtovat lasta, ja minuakin – monesti jäin miettimään, mikä kohta edellistä sivua kolosta nyt näkyykään, kun se näyttää kolosta ihan erilaiselta. Ehkä eniten kuitenkin ihastuin kirjan suorasukaisuuteen, joka ensin vähän järkyttikin. Kirjassa kerrotaan leppäkertun elämä hyvin realistisesti, ja näytetään kuinka leppäkerttu syö kirvoja ja piilottelee lintua, joka yrittää syödä sen.

IMG_20170901_124954

Leppäkerttu myös munii, munista tulee toukkia ja niistä uusia leppäkerttuja. Tämä oli muuten minullekin ihan uutta tietoa, enpä ole tullut edes ajatelleeksi aiemmin leppäkerttujen lisääntymistä!

Kaikkein kultaisin kirja

kaikkeinkultaisinkirja

Tammen kultaiset kirjat ei jostain syystä ennen ole olleet meillä luettavana muutamaa satunnaista poikkeusta lukuun ottamatta. Minulla ei niihin ole tunnesidettäkään, sillä en muista lapsena lukeneeni niistä kuin Atte Ankkaa ja hänen ystäviään, joka oli mummolan kirjahyllyssä, ja jonka juonessa ei tuntunut olevan mitään tolkkua, mutta värikkäät kuvat kiehtoivat minua uudestaan ja uudestaan.

Tämä kuitenkin muuttui, kun yhdestä kultaisesta kirjasta tuli meidän 2-vuotiaan lempikirja, joka piti monta viikkoa lukea joka ilta iltasaduksi. Sen vuoksi kaikkia sarjan kirjoja kutsutaan nyt ”nallevaunukirjoiksi”, ja minä hain niitä kirjastosta ison pinon 2-vuotiaalle sopivia, joka yhteen ihastuttuaan suostuu nyt ottamaan iltasaduksi minkä vain Tammen kultaisen kirjan. Lähiviikkoina kerronkin, mikä tuo taaperon suosikki on, mutta tällä kerralla esittelen näistä kirjan, johon itse ihastuin.

Kaikkein kultaisin kirja ei nimestään huolimatta edusta sitä 50-luvun kiiltokuvaperheen elämää, jota sarjan kirjoista myös löytyy. Tämän kirjan ainoa yhdistävä tekijä vaikuttaa olevan se, että se kuvaa kaikkea sitä, mistä iloinen pieni 2-vuotias voi innostua. Kirja kertoo runomuodossa siitä, miten kovasti kertoja tykkää junista, autoista, hauvoista, tähdistä, lumesta, laivoista, äänistä ja läheisistä ihmisistä, ja lista on meillä aika samanlainen. Kirjan vauhdikkaissa kuvissa on paljon eläimiä ajamassa erilaisia kulkuneuvoja, ja kuvat selvästi innostavat 2-veetä, sillä minä en usein saa lukea tekstiä loppuun, ennen kuin hän alkaa selittämään innoissaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Tosi hyvä kirja siis meille kielen oppimisen kannalta, kun harva muu kirja tuottaa samanlaista puhetulvaa.

Kirjasta myös löytyy muutama niin ihana kuva, että ne voisin laittaa vaikka meille seinälle. Niin kuin vaikka tämä:

IMG_20170721_224544

Uusinta: Suomen lasten laulukirja

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen. Tämä kirja on esitelty aiemmassa blogissani joulukuussa 2012.

suomenlastenlaulukirja2

Suomen lasten laulukirja on ollut kaikista blogissa esitellyistä kirjoista luetuin – ei, vaan sittenkin lauletuin. Se oli myös ensimmäinen kirja, jossa minä näin Matti Pikkujämsän kuvitusta, ja ekalla kerralla kuvitus oli vielä kaikista ihastuttavin, kun näitä kuvia ei näkynyt silloin vielä joka paikassa.

Kirjassa on niin kattava valikoima perinteisiä ja uudempiakin lastenlauluja, että sieltä riittää meille yhä uutta opeteltavaa. Toki myös uudemmat soivat laulukirjat ovat olleet kovassa kuuntelussa, mutta koska meillä myös soitetaan itse, ovat kirjan helpot kitarasoinnut tässä hyvin iloinen asia. Näitä on soiteltu myös kitaran kanssa naapurin lasten kanssa pihalla, lasten synttäreillä ja pikkujouluissa.

suomenlastenlaulukirja

Suloista oli löytää blogista kuva silloisesta 1-vuotiaasta kuuntelemassa äidin laulamana lempilauluaan, jota laulettiin uudestaan ja uudestaan. Silloin me asuttiinkin metron varrella, ja mummolaan mentiin metrolla – tosin ei ratikalla, niin kuin meidän ihan ensimmäisestä kodista. Kuvituskin näytti kovasti kaupunginosalta, jossa silloin asuttiin.

Nyt tämä pikkuinen on jo aika iso, soittaa musiikkiopistossa pianoa ja pystyisi jo joitain kirjan kappaleista soittamaan itsekin!

Uusinta: Laulava lasten lintukirja

 

Heinäkuussa julkaisen uudestaan blogissa kolmen edellisen vuoden aikana esiteltyjä kirjoja, jotka ovat meidän suosikkikirjoja edelleen.

IMG_0443Tässä sellainen kirja, jota meillä on luettu siitä asti, kun se aikoinaan on meille tullut. Kolme vuotta sitten sitä luki esikoinen isänsä kanssa, ja minäkin toivoin oppivani tunnistamaan lintuja. Kirjoitin silloin, että unelmanani on olla äiti, joka osaa opettaa luonnossa lapsille lintujen ja kasvien nimiä. No, mitä sitten kävikään? Ainakin sinne päin on tultu. Tunnistan jo monia pihapiirin lintuja, mutta hidasta oppiminen on. Minulla ei ole sellaista luontaista luonnontuntemisen lahjaa. Muutamat linnut tunnistan jopa äänestä, mutta vain ne helpoimmat.

Meidän esikoinen tunnistaa muutaman linnun, mutta 2-vuotias veljensä tunnistaa niitä varmaan jo enemmän. Lapsilla vain on erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja meidän pikkuinen on tosi kiinnostunut luonnosta. Vaikka hän ei vielä paljon puhu, hän tunnistaa jo lokin, rastaan ja kraa kraan eli variksen, ja linnun laulua kuullessaan osaa hienosti imitoida lintujen ääniä.

Siksi ei olekaan varmaan yllätys, että nyt tästä on tullut yksi kuopuksen lempikirjoista. Myös samanlaista kirjaa, jossa on muita luonnon ja eläinten ääniä, meillä luetaan just nyt.

IMG_0444

Talitiainen sanoo ti-ti-tyy. Olen tarkistanut sen nyt kirjasta monta kertaa, ja olen jo aika varma, että erotan talitiaisen ja varpusen toisistaan. Tämä on kuitenkin vaatinut sellaista ponnistelua, että alan uskoa, että minun mielestäni puuttuu sellainen alue, johon lintutietoutta voisi laittaa. Mutta tämän kirjan syytä se ei ole. Kirja on tosi mainio, ja Tepsu tykkää siitä paljon. Tepsu onkin lukenut sitä isänsä kanssa, ja minun täytynee tyytyä siihen, että meillä kotona on kaksi söpöä poikaa, jotka saavat briljeerata minulle lintutietoudellaan. Suosittelen siis kirjaa – ainoa miinus siitä, että lintujen kuvat ovat aika pieniä. Lintukirjoissa toivoisi vähän isompia kuvia, kun luonnossa lintuja pääsee harvemmin katsomaan yhtä läheltä kuin kuvissa.

Sain kirjan arvosteltavaksi Kids.fi:stä. Heillä monenlaisia hauskoja lastenkirjoja, kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.