Pipsan superkiva äänikirja

pipsansuperkivaaanikirja

Minun täytyy alkuun tunnustaa, että en aiemmin tajunnut Pipsa Possua yhtään. Se oli sellaista lasten taustahälinää, joka kuului välillä Pikku Kakkosesta, josta ainoa ajatukseni oli, että miten joku on tehnyt noin rumasti piirretyn ohjelman, jonka sisältö on siinä että possut röhkivät ja röyhtäilevät.

Kunnes taapero alkoi vaatia jatkuvasti ipsa ossua, ja Maisa ja Puppekin ovat jääneet ossun varjoon. (Mitenhän se onnistuu valitsemaan vain suosituimmat lasten ohjelmat/kirjasarjat?) Lainasimme kirjastosta useamman Pipsa-dvd:n, ja katsoin sitä pari jaksoa itsekin. Huomasin hykerteleväni hiljaa ja välillä nauravani ääneenkin. Pipsan perhe-elämä vain muistutti niin paljon enemmän meidän omaa elämää kaikessa lapsiperheen koomisessa absurdiudessaan kuin minkään söpöjen eläinten unelmaperheet.

Otava julkaisee myös Pipsa Possu -kirjoja, ja pyysin yhdestä arvostelukappaleen, että voisimme katsoa televisiota vähän vähemmän ja saada samaa kirjan muodossa.  Niin 2-vuotias kuin tuo 6-vuotiaskin ihastuivat kirjaan ensinäkemältä, ja pari kertaa on jo saatu selvittää riitoja siitä, kumman vuoro kirjaa olisi lukea.

Kirjan tarina kertoo oikeastaan vain tavallisesta hyvästä päivästä. Ensin sataa ja kavereita tulee kylään. Kun sade loppuu, lähdetään ruokkimaan ankkoja ja hyppimään kuralätäköissä. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Äänitehosteet ovat samoja, jotka jäävät mieleen tv-sarjan jaksoista: röhkimistä ja vinkunaa, röyhtäyksiä ja kikatusta ja dinosauruksen karjuntaa. Sarjan tunnusmusiikkikin on mukana yllättävässä paikassa. ”Täähän on ihan samanlainen kuin se ohjelma,” totesi meidän 6-vuotias.

Pipsa Possussa ehkä kaikista eniten pidän siitä, miten ohjelmassa ja kirjoissa kuvataan perhettä ja rooleja perheessä. Etenkin huomio kiinnittyy Pipsan isään, joka on osallistuva, lempeä, hauska, salliva ja silti myös hoivaava. Tässäkin kirjassa isä pukee lapsille kumppareita ja lukee iltasatua. Ensimmäisellä aukeamalla isä ehdottaa lapsille remonttihommia, kun äiti lukee rauhassa kirjaa sohvalla. Toisaalta onkin äiti, joka ehdottaa kaikille yhteistä hyppelyä mutalammikoissa. Molemmat vanhemmat ovat hauskoja ja valmiita seikkailuun, mutta myös vastuullisia ja kantavat osansa lasten ja kodin hoidosta. Sukupuoli ei rajoita myöskään lapsia, jotka kuvataan yksilöinä eikä stereotyyppisesti sukupuolensa edustajina. Tätä ei kuitenkaan ole tehty piirtämällä kokonaan androgyynejä hahmoja, vaikka hahmojen sukupuolen erottaakin lähinnä ripsistä ja siitä, onko mekko päällä vai ei.

Olen alkanut viime aikoina kiinnostua tekijöistä lastenkulttuurin takana. Ensi ajatukseni oli, että Pipsa Possun tekijät ovat varmasti miehiä, ja niinhän he olivatkin. Heistä oli tosi vaikea löytää tietoa. Tässä haastattelussa Neville Astley ja Mark Baker kertovat Pipsan synnystä ja kuvailevat itseään pubissa istuviksi äijiksi. Osuu hyvin siihen mielikuvaan ihmisestä, joka haluaa tehdä lapsille piirretyn röyhtälevistä possuista. Niin, ja nykyään tietenkin ovat pubissa istuvia, röyhtäleviä monimiljonäärejä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *