Kuinka tietokone toimii? Kurkista ja koodaa!

IMG_20160819_211910

Tämän lastenkirjasyksyn ensimmäistä satoa tuli meille arvosteltavaksi, ja tämä kirja kyllä osui meille ihan nappiin. Kurkista ja koodaa on jatkoa lasten Kysy ja kurkista -tietokirjasarjalle, jonka aiemmatkin osat ovat toimineet meillä tosi hyvin. Tässäkin kirjassa pääosassa ovat iloinen kuvitus ja luukut, joiden takaa löytyy ytimekkäästi kerrottuna kiinnostavia tiedonmurusia, tällä kertaa aiheena tietokoneen toiminta ja ohjelmointi.

Aloin kirjaa lukiessa muistella omia peruskoulun atk-tunteja. Opeteltiinko teilläkin formatoimaan diskettejä ja tallentamaan sinne word-tiedosto? Meillä se oli varmaan ainoita asioita, joita opeteltiin – tai sitten ainoita, jotka jäivät mieleen. Ei meillä puhuttu tietokoneen rakenteesta, internetin toiminnasta ja historiasta tai ohjemoinnista mitään. Minusta tässä lastenkirjassa, joka on kustantajan mukaan tarkoitettu jo yli 5-vuotiaille, yhdellä aukeamallakin oli enemmän tietoa kuin minun koko peruskoulun atk-tunneilla yhteensä.

En myöskään voinut olla vertaamatta kirjaa Linda Liukkaan Hello Rubyyn, sillä se on nämä kaksi ovat ainoat ohjelmoinnista lapsille kirjoitetut kirjat, joita olen lukenut – kertoo jotain siitä, miten vieläkin lasten atk-kasvatus on aika alkumetreillä. Kirjat ovat erilaisia, ja molemmissa on omat hyvät puolensa. Hello Ruby sopii mielestäni paremmin jo nuoremmille lukijoille, koska se on kirjoitettu tarinan muotoon. Toisaalta siellä viittaukset tietokonemaailmaan eivät useimmille lukijoille avaudu. Kirjan tehtävät ohjaavat enemmän loogiseen ajatteluun, jota ohjelmointiin tarvitaan, kun varsinaiseen ohjelmointiin.

Tässä kirjassa taas puhutaan paljon esimerkiksi tietokoneen rakenteesta ja eri osista, eri ohjelmointikielistä ja jopa ohjelmointikielen termeistä. Kirjassa on tehtäviä, joissa opetetaan, miten voi itse päästä alkuun ohjelmoinnissa ja ohjelmoida jopa pienen pelin itse. Kirja siis selkeämmin ohjaa lapsia tietokoneen käyttäjiksi ja kokeilemaan tietokoneen käyttämistä itse.

IMG_20160819_212103

Kirjan kuvitus ja tyyli selkeästi viittaa siihen, että kirja on suunnattu pienemmille lukijoille, noin 5-8-vuotiaille. Kun kysyin omalta 5-vuotiaaltani, ymmärsikö hän mitä oli lukenut ohjelmoimisesta, hän vastasi näin: ”Mä vaan luen tätä, mutta en ymmärrä kuitenkaan.” Sanoin sitten reteästi, että kysy vaan minulta, selitän sitten jos et ymmärrä. Lapsi kysyi minulta funktioista ja muuttujista, yritin jonkin aikaa lukea sivua aivot raksuttaen, ja jouduin toteamaan että sori, en mäkään tiedä mitä nämä ovat. Mutta ei se sinänsä minua haittaa, että kirjassa on jotain mitä vielä emme ymmärrä. Tämä on kirja, johon varmasti voidaan palata uudestaan vaikka vuoden päästä ja parin vuoden päästä, ja ehkä ymmärtää jo enemmän. Voi olla, että koodausharjoituksetkin jäävät meillä vähän myöhempään.

kurkistajakoodaa

Kivoimpia kohtia kirjassa olivat minusta ne, joissa pääsi luukusta kurkistamaan vaikka tietokoneen sisälle tai nettisivujen ”taakse”, lähdekoodiin. Niissä luukkuidea toimii kaikista selkeimmin.

Numeroista pitävä lapsi taas innostui eniten binääriluvuista, ja alkoi heti laskemaan perheenjäsenten ikiä binääriluvuiksi muunnettuina.

Nok Nok Nok

noknoknok

Kirjan sivuilla on reikiä! Jostain syystä se tuntuu kiehtovan monia pienimpiä lukijoita. Meillä Äkkää ja tökkää -kirjoissakin huomio keskittyy toistaiseksi vain kirjassa oleviin koloihin. Maisa-hiiren tekijän Lucy Cousinsin Nok Nok Nok -kirjassa koloja on joka sivulla, ja kirjan pääosassa pieni tikka, joka opettelee juuri nokkimaan.

IMG_20160816_113054

Ensimmäisillä sivuilla reikiä on vain muutamia (ja niistäkin jokaiseen on pakko koettaa työntää oma pieni sormi). Kun tikka oppii nokkimaan, se nokkii itsensä taloon sisälle, ja kirja muuttuukin tarinasta taaperoiden sanakirjaksi, jossa reikä on kaikenlaisissa tutuissa kodin tavaroissa, vaatteissa ja ruoissa. Tässä vaiheessa myös itse päädyin juttelemaan kirjasta lapsen kanssa enemmän kuin lukemaan vain tekstiä, sillä lapsi osoitti koloja jokaista vuorollaan, mutta eri järjestyksessä kuin tavarat mainittiin tekstissä.

IMG_20160816_113127

Lopuksi, niin kuin aika monissa lasten kirjoissa, isä peittelee lapsensa nukkumaan. (Tai hetkinen, useimmissa kirjoissa se kuitenkin taitaa olla äiti!) Varmaankin kirjaa on ajateltu noin parivuotiaan iltasatukirjaksikin. Meillä kirja toimi hyvin puolitoistavuotiaalla, joita kirjat eivät kiinnosta ilman jotain ekstraa – ääniä, koloja, luukkuja. Itse innostuin raikkaista väreistä, tuoreesta ideasta ja hauskasta tarinasta.

IMG_20160816_113219

Geokätköilyä lasten kanssa

merimaisema

Matkalla kätkölle

Pokemon sai meidät kokeilemaan toistakin uutta harrastusta. Geokätköilyhän on vähän kuin Pokemonin pelaamista, paitsi että paikan päältä löytyy jotain ihan konkreettista, vaikka etsiminen onkin vähän haasteellisempaa – kännykän tuijottamisen sijaan pitää kiipeillä, tutkia puun- ja kivenkoloja ja käyttää vähän aivojaankin kätköjen löytämiseksi. Kätkössä on pienempi tai isompi muovirasia, jonne kirjoitetaan oma nimi ja päivämäärä. Joissain kätköissä on myös vaihtotavaroita (eli lasten kielellä aarteita!), joista saa ottaa yhden mukaansa, kun laittaa jotain samanarvoista tilalle. Meillä geokätköilyä pelataankin aarteenetsintänä, vaikka jokaisesta kätköstä ei vaihtotavaroita löydykään.

Totta puhuen itsekseni tuskin harrastaisin geokätköilyä. En ole ihan keksinyt, miksi haluaisin lähteä metsään etsimään muovipurkkia, jotta voin kirjoittaa sinne nimeni. Arvasin kuitenkin oikein, että vanhempi poikani innostui kätköilystä niin paljon, että lapsen ilo tekee harrastuksesta aikuisellekin hauskaa. Toisaalta huomasin myös, että kätköily oli hauskempaa kuin luulin. Tykkään käydä kauniissa uusissa paikoissa, kiivetä hankaliin paikkoihin ja seikkailla siellä, minne muut eivät ehkä aina keksi katsoa. Geokätköily on näyttänyt meille jo monta uutta paikkaa ja antanut yhteisiä onnistumisen elämyksiä. Se sai myös vihdoinkin lapset liikkeelle. Kävelylenkille 5-vuotias kun ei lähde, mutta geokätköily motivoi tarpeeksi pidemmällekin lenkille kävellen tai pyöräillen. Pikkuveli taas kulkee mukana hyvin kantorepussa.

kantoreppu

Geokätköilyä varten ei oikeastaan tarvitse muuta kuin älypuhelimen ja sinne geokätköilysovelluksen, esim. ilmaisen c:geon. (Jotkut käyttävät gps-laitteita, mutta niistä minä en tiedä mitään.) Kätkön näkee kartalta, missä vaiheessa lapsen voi jo ottaa mukaan ehdottamaan, miten kätkölle pääsisi. Lähempänä kätköä kannattaa ottaa käyttöön sovelluksen gps-kompassi, jonka nuolta seuraamalla pääsee n. 5 metrin säteelle kätköstä – kompassi kun ei ole ihan tarkka. Kätkön kuvauksissa saattaa olla myös vihjeitä, jotka auttavat kätkön löytämisessä, sekä jonkinlainen kuvaus paikasta tai rakennuksesta, jonka luota kätkö löytyy. Kompassin käyttö on niin helppoa, että lapsikin voi olla näyttämässä reittiä itse.

Alkuun pääseminen sovelluksen kanssa oli minusta hieman vaikeaa, ja tietoa piti etsiä monesta paikasta. Siksi tässä ohjeet, jos haluat itse kokeilla geokätköilyä lasten kanssa:

  1. Miettikää nimimerkki, jota haluatte kätköilyssä käyttää
  2.  Rekisteröitykää tällä nimellä geocaching.com- ja geocache.fi-sivustoille
  3. Ladatkaa puhelimeen c:geo -sovellus, johon kirjaudutte tunnuksillanne
  4. Kokeilkaa rohkeasti sovellusta, niin hoksaatte ehkä pienen miettimisen jälkeen, miten se toimii 😉
  5. Ottakaa kätkölle mukaan oma kynä ja muutamia vaihtotavaroita (esim. pieniä leluja, ulkomaiden rahoja, pieniä käytännöllisiä tavaroita, pieniä retkeilytavaroita esim. kertakäyttösadeviitta – sellaisia, jotka kestävät kosteutta)
  6. Vaihtotavaroita löytyy todennäköisemmin kätköistä, jotka ovat kooltaan tavallisia tai sitä isompia (koko lukee kätkökuvauksessa)
  7. Jos et jotain ymmärrä, käy kysymässä neuvoa Facebookin geokätköily-ryhmistä

Itse laitan vaihtotavaroita myös niihin kätköihin, joissa vaihdettavaa ei ole, jotta seuraavat lapset tai miksei innokaat aikuisetkin löytäisivät kätköltä jotain pientä kivaa. Toivottavasti muutkin ottaisivat tämän tavaksi, niin useammalta kätköltä löytyisi myös aarre!

Vai oletteko jo kokeilleet geokätköilyä? Mistä olette löytäneet parhaat kätköt? :)

Jungle Race

junglerace

Kuva: Jungle Race / Kajaani Game Studios

Miten saa 5-vuotiaan kävelemään/juoksemaan viisi kilometriä ja huutamaan vielä lisää? No, Pokemon Go varmaan toimii, mutta en halunnut alkaa sitä pelaamaan lapseni kanssa. Etsin pelille vaihtoehtoja, ja päädyin kokeilemaan Jungle Racea, joka on suomalainen urheilijoille ja koulun liikuntatunneille tehty sovellus. Pelaaminen ei ole yhtä sitovaa ja pitkäjänteistä kuin Pokemonissa, joten peli sopii hyvin meille – silloin tällöin voin esikoisen kanssa lähteä ulos juoksemaan leikkihedelmien perässä.

Pelissä näkee siis itsensä kartalla, ja tehtävänä on saada kartalta kiinni viisi erilaista hedelmää. Osa hedelmistä pysyy paikoillaan ja osa liikkuu. Jotkut liikkuvat niin lujaa, ettei niitä saa edes kiinni, joten pelissä pitää taktikoida ja mennä sellaiseen kohtaan, johon hedelmä olisi tulossa. Usein seuraava hedelmä on ainakin parinsadan metrin päässä – usein tiellä, mutta välillä myös pusikossa. Pelin kanssa pääseekin tutustumaan myös uusiin polkuihin ja pikkumetsiin kotikulmilla.

Ulkoisesti peli ei ole ainakaan vielä erityisen nätti – tässä olisi kehittymistä, jos se halutaan saada menestymään. Liikkumisen apuna se kuitenkin toimii. Ei meidän 5-vuotias vielä kovin hyvin osannut kartasta katsoa, missä hedelmät olivat, mutta peli oli ihan yhtä hauskaa vaikkei saanut edes pitää puhelinta kädessä, vaan juoksi vain minun perässäni ja oli tosi riemuissaan kun huusin, että nyt me saatiin persikka! Paikallaan pysyviä hedelmiä pystyi tarpeeksi läheltä kyllä nappaamaan itsekin katsomalla kartasta, miten lähestyi hedelmää.

Minä olin tosi iloinen siitä, että sain itselleni seuraa reippaalle kävelylenkille. Tavallisesti kävely on meillä pakkopullaa niin kuin useimmissa lapsiperheissä, mutta tämän pelin kanssa 5-vuotias ylitti itsensä ja totesi: Tää kävely on mun lempipuuhaa. Ainakin kun pelataan.

Peli on ilmainen, ja sen saa Google Playstä.

Hämeenlinnan Janne. Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius

IMG_20160724_155407

Tässä kirja, jossa on paljon mistä pidän, ja silti monia asioita jotka haluaisin kuitenkin muuttaa. Hämeenlinnan Janne ilmestyi viime vuonna, kun oli Sibeliuksen juhlavuosi, ja oli toinen Sibeliuksesta lapsille kertovista kirjoista. Myös Lasten keskuksen Soiva metsä on arvosteltu blogissa aiemmin. Siinä missä Soiva metsä kertoi Sibeliuksesta vanhana miehenä. Hämeenlinnan Janne kertoo hänen lapsuudestana. Näkökulma on mielestäni tosi hyvä. Kirja näyttää, miten musiikkia rakastavasta lapsesta tuli harjoittelun kautta Suomen tunnetuin säveltäjä. Kukaan meistä ei synny suuruutena vaan jokainen syntyy omien lahjojensa kanssa, joita voi kehittää niin että niitä voi toisten ja omaksi hyödyksi ja iloksi.

IMG_20160724_155525

Parhaita asioita kirjassa on Salla Savolaisen kuvitus, jossa sarjakuvamainen realismi yhdistyy erilaisiin toteutustapoihin ja humoristiseenkin otteeseen. Historiallisessa kirjassa on tärkeää, että yksityiskohdat ovat kohdillaan, mutta ei niiden valokuvantarkkoja silti tarvise olla. Tekstin on kirjoittanut Tapani Bagge, jonka Kaisa-kirjoja olemme aiemmin lukeneet ja tykänneet kovasti niiden kiireettömästä lapsuuden leikkien kuvauksesta. Kirjassa kertomusta Sibeliuksen elämästä on melkeinpä vähemmän kuin tietolaatikoita, joissa kerrotaan sen ajan tavoista, Sibeliuksen tuntemista henkilöistä ja soitinten historiasta. Se toisaalta toimi, ja toisaalta ei – osa tietolaatikoista jätettiin lukematta, ja osa oli kiinnostavia lapsesta. Joitakin tekstejä ei ymmärtänytkään ilman tietolaatikon lukemista, sillä teksti oli sen verran tiivistä ja runollistakin paikoin. Jäin vähän miettimään tätä ratkaisua. Välillä tuntuu, että lasten kirjoissa ei melkein luoteta lapsen kykyyn oppia tarinoista ja kuvista, vaan opettavaisuutta alleviivataan. Itse historiallisten tv-sarjojen ystävänä olen oppinut parhaiten tarinoista, kun taas faktat eivät jää minulla mieleen. Hovimäki opetti minulle enemmän kuin koko peruskoulu ja lukio. Tämä on tietysti myös erilaista oppimistyyliä, mutta uskoisin että etenkin lapsille tarinat ovat paras tapa opettaa. Eikö tässä olla ihan luotettu tarinan voimaan, kun tietolaatikoita siitä sun tästä piti olla joka sivulla niin monta?

IMG_20160724_155447 (1)

Tämä nyt ei vielä ollut niin iso juttu. Tietolaatikot ainakin meillä kiinnostivat lasta – aloittelevaa pianistia kiinnostivat etenkin ne, joissa kerrottiin soitinten historiasta. Enemmän häiritsi se, että tekstissä kivojen historiallisten anekdoottien sekaan oli laitettu fantasia-aineistoa avaruusaluksista, peikosta ja monnista, joka söi oopperalaulajan. Meillä vaikutus ainakin oli se, että lapsi alkoi epäilemään koko kirjan todenperäisyyttä. Kun alustin kirjaa kertomuksena siitä, mitä oikeasti on tapahtunut, 5-vuotiaan epäilykset kyllä alkoivat herätä viimeistään avaruusaluksen kohdalla. Sen jälkeen hän kyseenalaistikin kirjassa kaiken. ”Se lyseokin oli varmaan höpöjuttuja. Ja ei ne varmasti oikeesti syöneet jäätelöä.” Niinpä niin, ei ole niin helppoa arvioida juttujen todenperäisyyttä 5-vuotiaana, joten parasta kyseenalaistaa kaikki?

IMG_20160724_155425

Kirja vaatii siis keskusteluja aikuisen kanssa, mikä ei sinänsä huono juttu ole ollenkaan. Kirjassa käsitellään myös vaikeita aiheita, erityisesti Sibeliuksen isän kuolemaa. ja köyhyyttä, johon se perheen suisti. Kirja jää meillä vielä joksikin aikaa lukuhyllyyn, ehkä lapsi tarttuu siihen vielä itse uudestaan. Vaikka kirjassa oli joitakin hämmentäviä kohtia, oli siinä hyvää enemmän kuin huonoa, ja lopuksi kirjasta jäi hyvä mieli. Kirjasta oppi uutta niin äiti kuin lapsikin.

Lapsen kommentti: ”Jos mä voitan lotossa niin sitten ostan sellaisen miljoonan euron Stradivari-viulun.”

Lapsen arvosana kirjalle: 5/10

Kotipihan ötökät

Etualan kortissa nähtävillä sarvikuonokas

Etualan kortissa nähtävillä sarvikuonokas

Meidän tämän kesän ötököiden tunnistaminen ja tutkiminen on jäänyt lähinnä tämän pelin varaan. 1-vuotias taapero vaatii sen verran huomiota, että liian harvoin on esikoisen kanssa aikaa ihmetellä luontoa. Mutta onneksi on sentään tämä peli, jota ollaan mökillä välillä pelattu päiväuniaikoina.

Kotipihan ötökät on on Tacticin peli, jonka ideana on opetella ötököiden nimiä ja kilpailla niiden tuntemisessa. Toki pelissä on muutakin. Sattumalla on pelissä osansa, minkä vuoksi eri tasoisilla pelaajilla on mahdollisuus pärjätä pelissä, ja eri tehtäväruuduissa on erilaisia tapoja saada kortteja itselleen tai päästä kurkkaamaan, mikä kuvassa olevan ötökän nimi on. Isoissa kuvakorteissa takana kerrotaan hyönteisestä kiinnostavia perustietoja, joita me ollaan luettu  muutama aina pelin jälkeen.

Voin hyvin kuvitella, että on lapsia joista kesäloman hauskinta tekemistä ei ole opetella hyönteisten nimiä. Sen sijaan niille, jotka tällaisesta nauttivat, peli on mahtava. Sadassa kortissa riittää opeteltavaa moneksi pelikerraksi, ja kun ötökät osaa, voi lähteä ulos pelaamaan – kuka löytää eniten korteissa nähtyjä ötököitä?

Peliä löytyy ainakin leikkien.fi-verkkokaupasta.

Ai niin, on meillä toinenkin projekti! Kirpparilta löytyi muurahaisterraario, joten ollaan päästy seuraamaan pesänrakennusta tuossa lelukaapin reunalla. Muurahaisten elämä on kiehtovaa! Olemme jo oppineet, miten isokin tunneli saadaan aikaiseksi: siirtämällä yksi hiekanjyvä kerrallaan, ja yhteistyöllä. Muurahaisten viisautta :)

13557688_10154018513324342_4508063824888787685_n

Luonnossa. Havaintokirja

IMG_20160616_151209

Meidän tämän kesän luonnontutkimisen pohjana on Tacticin julkaisema Luonnossa -havaintokirja lapsille. Viime kesänä haettiin joka päivä uusi kukka maljakkoon, joka sitten etsittiin luontokirjasta. Opin kesän aikana itsekin tunnistamaan yleisimmät tienvarsien kukat – projekti siis on yhtä lailla äidin kuin lapsenkin, minun luontotuntemus kun on aika lailla samalla tasolla kuin lapsellani.

IMG_20160616_151239

Kirjassa on kolmessa eri osassa eläimiä, ötököitä ja kasveja. Jokaisesta on kuva, jonkin verran tietoa ja muutama rivi havainnon kirjaamiselle. En tiedä tuleeko havaintoja myöhemmin ehkä luettua ja että miksi on tärkeää kirjoittaa päivä, jona se on nähty. Ehkä pointti onkin lähinnä siinä, että alkaa pitää silmänsä auki ja voi kokea löytämisen riemua, kun huomaa luonnossa jotain uutta, mitä ei ole ennen nähnyt – kun joku uusi kasvi on kukassa tai käy uudessa paikassa, josta löytyy erilaisia kasveja. Kasveja voikin vielä etsiä, eläinten kanssa ainakin täällä kaupungissa vain pitää silmät tarkkana ja toivoa.

En ollut yhtään varma, kiinnostaisiko tämä lastani, mutta luonnon havainnointi olikin välitön hitti. Minun lapselle sopii tällainen lähestymistapa, jossa pidetään kirjaa ja koetaan kerätä mahdollisimman paljon havaintoja. Olemme myös molemmat kiinnostuneina lukeneet tietolaatikot kasveista ja hyönteiseistä – melkein jokaisesta kun kerrotaan jotain, mitä en ennen ole tiennyt. (Kannattaa katsoa huonekärpäsen kohdalta, se oli aika ällöä.)

Luonnossa -havaintokirja sopii mielestäni parhaiten ala-asteikäiselle, vanhemman kanssa täytettynä jo pienemmälle. Moni isompikin lapsi varmaan tarvitsee vanhemman mukaan, jotta kiinnostus pysyy yllä ja uusia lajeja noteeraa luonnosta.  Perheen yhteiseksi projektiksi kirja on mainiota kesätekemistä!

Kuuletko luonnon ääniä?

Meidän 1-vuotias kuopus ei ole juuri ollut vielä innostunut kirjoista, kun taas isoveljensä jo tuossa iässä jaksoi katsella sylissä pidempiäkin vauvakirjoja alusta loppuun. Tuntui, että piti ottaa järeämmät keinot käyttöön, että tämä tapaus tarvitsee kirjalta vähän enemmän. Heti ensimmäinen testattava äänikirja olikin menestys! En meinannut saada kirjasta edes kuvaa, kun heti kun otan kirjan käteeni, pieni kontta ainnoissaan luokseni ja haluaa katsella yhdessä kuvia ja kuunnella ääniä.

IMG_20160608_135459 (1)

Kuuletko luonnon ääniä? on myös vanhemmalle sopiva kirja, sillä äänet ovat rauhallisia, kauniita ja hiljaisia. Jokaisella aukeamalla on kuvattu jokin säätila ja tietystä kohtaa sivua painamalla saa kuulla siihen liittyvän äänimaiseman – aaltoja rannalla ja lokkien kirkunaa, raekuuron, lumihiutaleita putoamassa nuotioon. Itse pidin etenkin sateen kuuntelusta, jokin siinä ropinassa tuntuu syvästi rauhoittavalta. Ääniä kuunnellessa voi samalla katsella iloisia eläimiä, jotka iloitsevat luonnosta ja vaihtuvista säätiloista. Raekuurollakaan ei näytetä mutrunaamaa, vaan kilpikonnat tanssivat innoissaan raesateessa. Minusta onkin ollut tärkeää opettaa lapset nauttimaan kakista säätiloista, vaikka aina itsekään ei ole niin innoissaan sateeseen lähtemässä. Lapsethan keksivät sateella välillä kaikista parhaat leikit, jos vain aikuiset eivät ole opettamassa, että sateessa olisi automaattisesti aina jotain kurjaa.

IMG_20160608_135421

Sekin on tässä kirjassa hyvää, että napit eivät ole sivussa erikseen varastamassa kaikkea huomiota. Ainakin joissain toisissa nappikirjoissa kun lapset lopulta vain painelevat kilpaa nappeja enemmän kuin kuuntelevat tarinaa. Toisaalta painaa pitää välillä aika kovaa, että kaikkien sivujen läpi saa ääninappulan painettua kirjan pohjasta. 1-vuotias ei vielä itse saa ääniä kuulumaan – mutta ehkei se haittaa, koska aikusien kanssa lukeminen onkin tämän ikäiselle kaikista antoisinta.

Tästä kirjasta tuli sellainen fiilis, että tätä luetaan meillä vielä pitkään ja monta, monta kertaa!

Kuuletko luonnon ääniä?, Tactic 2016, saatu kustantajalta

Vanhoja ja uusia Disney-aarteita

Harvemmin näkee blogeissa kirjoitettavan mitään Disney-kirjoista. Välillä jopa näkee jonkun sanovan, että ei ikinä osta niitä lapsilleen – ja kyllä itsekin ymmärrän että niiden kaupallisuus saattaa ärsyttää.

Disneyn kirjoilla on kuitenkin sadoittain eri kirjoittajia ja kuvittajia. Jo yhdessä Aku Ankka -lehdessäkin on usean eri sarjakuvataiteilijan töitä, eivätkä ne oikeasti ole samanlaisia. Osassa niistä on pelkkää kohellusta, naapurikateutta, huonosti käyttäytyviä lapsia ja kasvattamisesta pihalla olevia aikuisia, kun taas toisissa kerrotaan ystävyydestä, auttamisesta, rohkeudesta ja rehellisyydestä. Ehkä vaikeaa onkin se, että aina ei tiedä mitä saa. Jonkun mielestä tämä on varmasti turhaa kukkahattuilua, mutta itse en pidä siitä miten lapsen käytökseen tarttuu Aku Ankoista toisten haukkumista ja uhmakkuutta. Toisaalta itse olen lapsena saanut kipinän kaunokirjallisuuden klassikoiden lukemiseen luettuani niiden Aku Ankka -versioita. Ilman akkareita tuskin olisin tarttunut myöhemmin Hugoon, Dostojevskiin, Hemingwayhin tai Wildeen. Meidän 5-vuotiaankin lempitarina on tällä hetkellä ankkamukaelma Sodasta ja rauhasta.

Ankkahahmot ovatkin mahdollisuus kertoa melkein millainen tarina tahansa, ja koska niissä on jotain lapsista hyvin kiehtovaa, lapset saattavat päätyä lukemaan jotain mitä eivät muuten lukisi. Tällä hetkellä meillä suosikkeja ovat Sudenpentujen käsikirjat, joita on ilmestynyt ainakin kahdeksan osaa. Myös Disneyn tietokirjasto on toiminut hyvin. Lapseni toki lukee mielellään muutenkin, mutta kun tekstin viereen on vielä piirretty ankka, tuntuu lukuinto lisääntyvän tuplasti.

IMG_20160517_133004

Niin vanhat kuin nämä uudetkin Sudenpentujen käsikirjat ovat meille luettavina lähes joka päivä.

Vanhat Lasten oman kirjakerhon kirjat taas on sellaisia aarteita, joita keräilen kirppareilta. Välillä niitä olen löytänyt ilmaiseksikin, ilmeisesti kaikki muut eivät niitä osaa arvostaa yhtä paljon. Niiden tarinat ovat rauhallisia, sivut levollisia. Kirjoissa tunnutaan vielä luottavan siihen, että lapsi jaksaa keskittyä satuihin ilman jatkuvaa toimintaa ja kohellusta tai yksityiskohtia täyteen pakattuja sivuja. Minua alkaa hengästyttää jo joidenkin uusien lastenkirjojen ja -elokuvien katsominenkin, kun niiden tahti on niin nopea ja kuvissa tapahtuu niin paljon, ettei siitä ehdi edes käsitellä kuin murto-osaa. Välillä mietin, lukisiko lapseni näitä kirjoja, jos päähenkilöinä ei olisi Aku Ankkaa tai Mikki Hiirtä, ja totean, että kirjat luettaisiin ehkä pari kertaa ja unohdettaisiin sitten. Tällä tavalla ankat voivat tehdä myös hyvää, jos ne innostavat lukemaan vaikka klassikkosatuja, joihin ehkä muuten ei tulisi tartuttua.

IMG_20160517_133302

Meillä luetaan joka puolella kotia – tämän kirjapinon löysin parvekkeelta.

Yksi aika uusikin tällainen kirja meillä on. Kari Korhonen on piirtänyt vanhoja suomalaisia hölmöläistarinoita ankkaversioksi, jossa Hessu ja Polle koettavat rakentaa taloa ja Mikki käy välillä näyttämässä, miten homma olisi pitänyt hoitaa. Hauskaa, että vanhat suomalaisetkin tarinat voivat tätä kautta tulla lapsille tutuiksi.

IMG_20160517_133047

Lapseni näki tämän kirjan arpajaisissa, osti arvan kirjan voittaakseen – ja sai itselleen juuri oikean arvan!

Lasten kanssa tärkeää on se, että luetuista kirjoista ja katsotuista ohjelmista voisi keskustella aikuisen kanssa. Sarjakuvat eivät oikein sovi ääneen luettaviksi, joten lapsi jääkin usein itsekseen sarjakuvamaailmaan. Vaatii vanhemmalta vähän vaivannäköä, että sarjakuvan tapahtumista ja henkilöiden käytöksestä ja valinnoista saa keskustelun aikaan. Onneksi useimmat meistä ovat lukeneet samoja ankkatarinoita itsekin lapsena, joten keskustelun aloittamisen ei pitäisi olla liian vaikeaa. Minulle lapsi välillä tuo jonkun kirjan tai sarjakuvan, koska kirja oli niin hyvä että haluaisi minunkin lukevan sen. Helppo olisi kieltäytyä, kun lukee itse mieluummin jotain ihan muuta, mutta nämähän ovat tarjottimella tuotuja tilaisuuksia jakaa kokemus lapsen kanssa ja keskustella jostain, joka on lapselle ollut tärkeää.

Lopuksi vielä kuva, jonka lapsi halusi näyttää minulle, koska se vaan oli niin kaunis. Yksinkertainen, rauhallinen piirustus, vähän hajamielisesti väritetty. Ihanaa, että sellainen riittää.

IMG_20160517_133327

Superrikkaat ja rutiköyhät

SuperrikkaatjaRutikoyhat

Superrikkaat ja rutiköyhät on samaan aikaan matkakirja ja yhteiskunnallinen pamfletti. Matkakirjana se keskittyy siihen, mikä matkustelussa on kiehtovinta ja elämää muuttavinta – siihen, kun tapaa ihmisiä, joiden elämäntarina, kokemukset ja ajatukset ovat niin erilaisia kuin omat, ettei tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Kun vaikka itse tapasin afganistalaisen kannabisviljelijän, joka pakeni talibania laittomaksi siirtolaiseksi erääseen Afrikan maahan, ajatukset pakolaisten syistä ja kohdemaista avartuivat aika lailla. Tai kun tutustui vallankumoustaistelijaan, asekauppiaaseen, terrori-iskuun joutuneeseen ja terrori-iskuun (tosin tietämättään) osallistuneeseen, oma keskiluokkaisen turvallisen elämäntavan alkoi nähdä aika erilaisesta perspektiivistä.

Kirjan kirjoittajat tapaavatkin niin superrikkaita kuin rutiköyhiäkin, ja antavat kaikille saman verran tilaa kertoa omaa tarinaansa. Näiden tarinoiden verkosta kutoutuu kiehtova maisema siitä, miltä tuloerot näyttävät niin eri puolilla maailmaa kuin globaalistikin. Onkin hyvä, että näille ihmisille annetaan kirjassa paljon tilaa. Kirjoittajien omat ajatukset taas kuulostavat minun korvaani aika tutuilta, mutta ovat kuitenkin monessa kohtaa myös kiehtovia ja oivaltavia. Kirjoittajat käsittelevät paljon yhteiskuntaluokkia. He ovat jättäneet Suomessa taakseen hyvin varakkaan elämän reissatakseen ympäri maailmaa rinkat selässä. Tällainen yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyminen käynnistää prosessin siitä, mihin kuuluu suhteessa toisiin ihmisiin. Meillä kun on niin kova tarve lokeroida ja luokitella itseämme ja toisiamme, että on hämmentävää niin itselle kuin muillekin, kun joku päättää tehdä jotain ihan muuta ja hypätä kaikkien lokeroiden ulkopuolelle. Huomasin, että itse olen käynyt samaa prosessia siinä, kun olen ollut pitkään kotiäitinä. Monissa muissa kulttuureissa kotiäitillä on myös arvostettu yhteiskunnallinen status, mutta Suomessa äitejä patistetaan töihin ja kotiäidiksi jääminen voi tuntua yhteiskunnasta syrjään jäämistä (vaikka eihän sen käytännössä sitä tarvitse ollakaan!).

Kirjan lukemisen jälkeen tuntui melkein siltä, kun itsekin olisi ollut matkalla. Ahmaisin sen muutamassa tunnissa, joiden aikana pääsin käymään aika monessa eri paikassa, ja olo oli sen jälkeen virkistynyt. Suosittelen kaikille matkustamista ja yhteiskunnallista pohdintaa rakastaville ja jokaiselle, joka kaipaa nähdä oman elämänsä uudesta näkökulmasta.